Anteeksi, koivu, pahat aatokseni..

Heti alkuun täytyy sanoa, etten kirjoita nyt tuoreista (ONNEA!) sukulais-Koivuista vaan ihan siitä valkorunkoisesta puusta.

Palataanpa ajassa taaksepäin. Kun täällä alkoi n. 4 viikkoa sitten ensimmäiset lehdet tipahdella puista, haravoin ilolla ja innolla lehtiä etupihallamme ja mietin, miksiköhän muistikuvat haravoimisesta kotipihalla Naantalissa ovat lähinnä kyllästyttäviä. Sitten tajusin, että on ihan toista haravoida isoja vaahteranlehtiä, jotka menevät vielä mukavan käppyrään ja irtoavat maasta helposti, kuin niitä pieniä, lituskaisia (ja usein märkiä) koivun lehtiä, jotka sinkoilivat haravan piikkien välistä takaisin haravoidulle alueelle. Ja olin voitonriemuinen: kyllä tälläinen Hollywood-haravointi, josta ei tule edes hiki, sopii minulle! Mutta ylpeys ja lankeemus, tai joku muu sopiva suomalainen nöyryyttä kunnioittava sanalasku nyt tähän, sillä arvatkaas mikä takapihalla odotti! Jättimäinen puu pienenpienine lehtineen. Takapihamme on kauttaaltaan hieman mustikan lehteä kookkaampien lehtien peitossa, ja niissäpä riittääkin työtä... miksi ikinä manasin koivua, kun se olisi ihan kelvannut kyllä. Näin sitä sokaistuu suuren maailman kotkotuksissa, eikä osaa aina antaa kotimaalle ja sen sinnikkäille koivupuille arvostustaan....

Onneksi naapuri lainasi haravaansa, ja jos se mikä talon puolesta oli käytettävissämme, näytti suurelta, niin tämä vasta on jättimäinen. Lisää listaan "Amerikassa kaikki on suurempaa". Sillä voisi rapsuttaa huomaamattaan Niilonkin lehtikasaan.

Huomenna kadulla kulkee imuriauto, joka imuroi mukaansa lehtikasat, ja vaikkakin automme on kiiltävä, on se myös täkäläisten Vanien ja SUV:ien ja tila-autojen rinnalla aika pikkuinen, joten täytyy ehkä siirtää auto muualle, etteivät imuroi sitä lehtien mukana!