Menin hakemaan Niiloa päiväunilta, joita se ei ollut oikeastaan nukkunut, vaan oli luvan kanssa lukenut kirjaa sängyssä. Kirja oli sängyn vieressä lattialle tippuneena, yksi sivu revenneenä. Nostin Niilon lattialle ja kysyin samalla, miksi kirja on rikki. Niilo nosti kädet ihmetellen sivulle ja totesi kirkkaalla äänellä: "Koska minä rikoin sen." Seuraavaksi kysyin, miksi niin. Niilo laittoi kädet lanteille ja alkoi "Koska minä... minä... se.. kun..." (tässä vaiheessa minua alkoi jo salaa hymyilyttää) ja lopetti heittämällä kädet jälleen sivulle ja toteamalla "Ei se haittaa!" (pokka ei pitänyt enää...). Salapoliisinvaistoni sanoo, että kyseessä oli ollut vahinko ja sanoin sitten vaan että korjaan kirjan myöhemmin, johon Niilo hövelisti lupasi " Minä autan sitten sinua." Jalous on sitten hieno ominaisuus ihmisessä.
Viime aikoina jutut ovat yleensä olleet tätä luokkaa: "Minulla on tylsää", "Mitä minä voisin tehdä?" (esimerkiksi ruokapöydässä istuessa), "Mitä minä SITTEN voisin tehdä?", "Minua ei huvita", "Minua ärsyttää", "Nukkuminen/potalla käyminen/syöminen on tylsää. Mitä minä voisin tehdä?". Eilen keksin, että rakennanpa pojalle "seikkailuradan"...
arvannette mikä oli kommentti, kun Niilo oli aivan kannoillani, rataa rakentaessani kulkenut sen läpi: "Mitä minä sitten voisin tehdä?". Onneksi Lilja osasi arvostaa äidin vaivannäköä, ja meni jumittumaan radan puoliväliin.
Ohjelmatoimistolle tulee erilaisia toiveita. "Laula äiti!". No äitihän laulaa. Ensin tulee kevyt nakki: "Laula äiti Hämä-hämähäkki". Sitten lisätään vaativuutta: "Laula Roska-autolaulu", jonka jälkeen "Laula betoniautolaulu", ja panokset sen kun kovenee, seuraavaksi "Laula Likakaivontyhjennysautolaulu". Kaiken tämän jälkeen Niilolla on luultavasti taas tylsää. Kirjoja voisi lukea metritolkulla, ja olemmekin jo hankkiutuneet paikallisen kirjaston asiakkaiksi! Ei varsinaisesti vedä vertoja Turun uudelle pääkirjastolle, mutta paremman puutteessa, en valita. Löytöretki sinne oli jokatapauksessa viihdyttävää vaihtelua normipäivään.
Koska rajansa silläkin on, miten ison osan päivästä voi omistaa lukemiselle ja leikkimiselle --velvollisuudet kutsuvat, täytyyhän joskus päivittää esim. blogia!-- toistelen itselleni vakuuttavasti, että lasta ei tarvitse koko ajan viihdyttää, lapselle pitää suoda oikeus TYLSISTYÄ. Ajoittain se kantaa hedelmää, ja Niilo viihdyttää itseään ihan sallituissa rajoissa. Joskus kyllä ottaa koville, etten vaan napsauta telkkaria useammin päälle, ja poika olisi ainakin hetken vaatimatta. Lupaavaa kyllä, Niilo jo ottaa Liljan leikkeihinsä mukaan, joten parempaa on sillä saralla odotettavissa. Toistaiseksi Liljan rooli on saada päälleen erilaisia tavaroita, ja toisinaan Lilja on ihan höpläytettävissä mukaan juoneen. Usein kuuluu kuitenkin komentava kiljunta esim. nurin käännetyn ammeen alta; kumma kyllä? Liljankin mitta tulee joskus täyteen (kukapa ei viihtyisi ammeen alla piilossa?). Voin herkästi kuvitella miten tulevaisuudessa leikit sujuvat vaihtelevasti sovussa ja kinassa: "Äiii-TIII, Lilja rikkoi minun linnan", "Äitiii, Niilo ei anna minun leikkiä poralla"...
6 kommenttia:
Meillä sentään Iiris on ehdotuksia täynnä siitä, mitä voisimme tehdä: "Äiti, pelataanko Peppi-peliä?", "Äiti, pelataanko Sikaa?", "Äiti, pelataanko Haisuli-peliä?" Olen oikein odottanut tätä kautta, koska minäkin pidän pelaamisesta, mutta jotenkin aavistelen, että vielä tulee minunkin mittani täyteen.
Meidän lapsistamme on selvästi paljon seuraa toisilleen. Onneksi Iiris on sen verran hoivaluonteinen, että yleensä suuremmilta konflikteilta vältytään. Pientä kinaa leluista on tietysti kaiken aikaa. Tässä esimerkki tältä aamulta: Vein lapset hoitoon aamulla. Oskari löysi mukavan lelun, joka alkoi tietysti heti kiinnostaa Iiristä. Kun vilkutin lapsille lähtiessäni, Oskari vastasi innoissaan kahden käden vilkutuksella, ja lelu putosi maahan. Iiris nappasi sen nähdäkseni suoraan pompusta, mutta ennen kuin Iiris oli ehtinyt nostaa lelua edes rintansa korkeudelle, Oskari oli jo kiinni siinä. Samaan aikaan ilmoille kajahti ponteva kommentti: "GRRRÄÄÄHHHH-RRHÄÄÄHHHH!!" Kyseisellä äänensävyllä ilmaistuna lauseen suomennos menee jotenkin näin: "Anna-se-mulle-heti-se-oli-mulla tänne-se-tai-mä-suutun-ÄITIII!!!" No, minä sitten sanoin Iirikselle, että lelu putosi Oskarilta vahingossa ja että se pitäisi antaa takaisin Oskarille. Ihme ja kumma, Iiris antoi lelun pois protestoimatta. Aina emme ole yhtä onnekkaita.
Oi tätä Liljan onnistumisen elämyksen
ilmettä näin uraputken päässä!
Sanoisin jopa että tukka putkella tämä suvun nuorimmainen kukka siinä hakeutuu kohti riemukkaita seikkailuja. Onhan se tukka?
Tylsäähän tylsää tämä ihmisen elämä..
mutta kuulostaa ihan Niilolta joten vauhtia pyttyyn
kehottelee mummi
Kyllä Ahti, tuo hurmaava kiharapilvi on tukka. Ymmärrän kyllä, että pörheydessään se saattaa erehdyttävästi muistuttaa myös karvahattua, mutta tätäpä pörhöä harjataankin joka ilta ennen nukkumaanmenoa :)
Tunnusta vaan, että aina aamusella kierrät Liljan hiukset pöyheästi suurille tarrapapiljoteille... Jonkun mielestä se saattaisi olla jopa turhamaista, mutta kun se kuuluu maan tapoihin ja sinullahan sitä kotiäitinä joutilasta aikaa riittää! Lopputulos on kuvista päätellen vaivansa arvoinen.
Lähetä kommentti