Kaksi vuotta ympäri käyty ja yhteen tultu

Kesän kuumuudesta syksyyn ja ruskaan siirtyminen ei ole tapahtunut aivan niin "yli yön" kuin blogipäivityksistä voisi päätellä. Paljon on tapahtunut välissä. Vieraita Suomesta ja Saksasta on vastaanotettu ja hyvästelty, kesämatkojakin tehty pohjoiseen ja etelään, Uuden Englannin hummeri- ja simpukkakojut testattu ja syvän etelän rasvapatojen keitokset maisteltu. Ja kaiken huipuksi lämmin syksy jatkui täällä ennätyspitkään. Lokakuussa lämpimät säät ja Saksanmaalta paikalle lentänyt grillimestari varmistivat että grilliä käytettiin riittävän monta kertaa jotta kesä tuntui kesältä. Vaikka lokakuussa oltiinkin. Vasta aivan kuluneiden muutamien viikkojen aikana ovat puiden lehdet muuttuneet keltaiseksi ja pipoja ja hanskoja on alettu kaivaa esiin toden teolla. Sugarloaf mountainille päästiin vaeltamaan kaksi viikkoa sitten vielä aivan t-paitasillaan.
Koulut ovat alkaneet molemmilla lapsilla ja ollaan oikeastaan päästy jo syksyn paremmalle puolelle, rutiinit ovat molemmille tuttuja. Pienestä Liljastakin on tullut "koululainen" Yellowbird-luokassa opettaja Ellenin johdolla. Ja Lilja tykkää, kävisi useamminkin kuin mahdollisina kahtena aamuna viikossa. Alku-ujostelujen jälkeen ei mennyt montaakaan päivää koulua, kun yksi ja toinen vanhempi sekä myös opettaja tulivat kommentoimaan kuinka hyväntuulinen ja iloinen tyttö Lilja on. "She's just one happy little thing" sanoi opettaja. Tämän pääsin itsekin toteamaan kun muutaman viikon jälkeen tuli minun vuoroni olla luokassa opettajan apuna. Lilja nauttii päivästään luokassa täysin siemauksin, osallistuu laululeikkeihin naama loistaen ja ei suostuisi lähtemään kotiin, jollei houkuttimena olisi lounas.

Syksyn tullen tulivat myös kurpitsat, ja jälleen Niilon luokka matkusti maatilalle kurpitsoita hakemaan. Maatilalla sai ihastella eläimiä ja sitten matkustettiin traktorin peräkärryssä kurpitsapellolle, josta jokainen lapsi sai valita itselleen mieluisan kurpitsan. Yhden kurpitsan kävivät Jussi ja Niilo kaivertamassa koululla muiden isien ja lasten kera, sen sisään laitettiin sitten kynttilä ja se vartioi portaita edelleenkin, nyt tosin jo "huulet" hampaineen sisään käpertyneinä. Tuli kai sen verran hurja naama, etteivät oravatkaan ole tänä vuonna uskaltautuneet lähelle.
Halloweenpäivän aamuna Washington D.C.:n kadut olivat tupaten täynnä juoksijoita, Marine Corps Marathon oli saanut sankat joukot juoksemaan ja vähintään toiset saman verran ihmisiä katsomaan ja kannustamaan. Osa juoksi naamiaisasuissa päivän teemaan sopien, Jussi se juoksi ihan mustissaan vaan ja sieltä juoksijoiden joukosta sen bongasi yhden hengen kannustusryhmä Sanna. Hieno päivä katsojalle vaeltaa Washingtonin katuja, ja hieno sää juoksijoille juosta. Yksi matkamuisto lisää molemmille.
Kahden vuoden Halloween-veteraanille Niilolle oli päivänselvää, että hän pukeutuu Spidermaniksi Halloweenina. Aiempina kertoina homma toimi vielä niin että äiti toi kotiin asun ja ilmoitti että katsos, eikö olekin hieno asu, saat pukea sen Halloweenina. Nyt ei ollut ulkopuolisilla enää mitään sanottavaa. Onneksi olivat äidin tuntosarvet jo olleet ulkona ajoissa, ja puku oli tilattuna hyvissä ajoin ja kohtuuhintaisena. Leikkikoululla vietettiin paraati, ja ikään sopien luokassa olivat myös Batman (Niilon ylin ystävä Brian) sekä Superman. Liljalla olisi ollut mahdollisuus pukeutua joko vanhaksi tutuksi norsuksi, tai keijuksi, mutta H-hetkellä sekä koululla että Halloween-iltana Lilja veti suunnitelmat puihin ja esiintyi omana itsenään.

Halloween-ilta sujui melkoisella rytinällä kun Niilo ja naapurin Max kipittivät (molemmat sattumalta Hämähäkkimiehinä) ovelta ovelle ja äiti yritti pysyä vauhdissa mukana Lilja käsipuolessaan. Kassi pullollaan herkkuja palattiin kotipöydän ääreen, ja Niilo ja Lilja saivat maistiaiset ja Niilo vielä ystävällisesti jakoi omistaan äidille ja isälle, sekä antoi loput "säilytykseen". Seuraavana päivänä Niilo päivitteli autossa kuinka hän sai "melkein liikaa karkkia", mutta että hänhän "kyllä jakoi muillekin niitä". Seuraavaksi, loogisena jatkumona tuli huomio "Mutta äiti, sinähän et ole saanut tänään ollenkaan vielä karkkia. Minä voisin antaa sinulle sitten illalla jälkiruoaksi. Ja samalla minä sitten voisin itsekin ottaa vähän."

Hupaisaa eloa, pääasiassa

On myönnettävä että bloginkirjoitustahti on ollut luvattoman heikko viime aikoina, mutta on siinä jotain positiivistakin. Tämähän tarkoittaa luultavasti sitä, että joko allekirjoittaneella ei ole niin paljoa tuulettamisen tarvetta näinä päivinä, tai sitä, että allekirjoittanut on löytänyt muita tapoja tuulettaa päätään. Itseasiassa molemmat pitävät paikkansa. Säännölliset vetäytymiset perheen parista joko puolison tai vertaisryhmän (muiden perheenäitien) kanssa ovat tehneet paljon hyvää päänsisäiselle ilmastolle. Ei ukkosta aivan niin usein, kun altistuminen näille kahdelle ylläolevassa kuvassa esitetylle ympäristöhaitalle katkaistaan ajoittain pariksi tunniksi. Nykyään meidän talossa saattaa ukkostaa eniten siellä vesirajan alapuolella. Lilja on mahdollisesti hassuin pieni tyttö, jonka tunnen, mutta myös herkkä pahastumaan kun täysin viattomia pahuuksia keskeytetään. Silloin pikkukippana kipittää alahuuli rullalla jonnekin mököttämään, sillä taiteilijan vapautta ei käy rajoittaman!

Karkailut yleensäkin ovat päivän teema. Yleensä ne ovat itsestään rajoittuvia. Tytsä kirmaisee jonnekin puun taakse piiloon ja jää sinne seisomaan salaperäisen itsetyytyväinen virne naamallaan, tai kätkeytyy peittojen ja tyynyjen alle hipihiljaa odottamaan, kunnes löytyminen (riippumatta siitä onko löytäjän ilme vihastunut vai ei) saa aikaan riemastuneen kikatuksen ja uuden karkuyrityksen. Nopea täytyy olla, että ehtii nappaamaan nilkasta kiinni ennenkuin käärmenainen on luikahtanut karkuun. Jos voi välttyä ärtymykseltä näiden yksipuolisten hippasleikkien yhteydessä, niin on vaikea pidättäytyä nauramasta. Komennuksen tehosta tietysti lähtee 90% pois, mutta täytyyhän eloa vähän keventää toisinaan...

Tyttö on yhden hengen ohjelmatoimisto, edelleen soitto ja laulu kuuluvat repertuaariin, erilaiset kostyymit värittävät esiintymisiä ja jututkin alkavat olla jo melko koherentteja: "Byää!""Mitä Lilja itkee?" "Niilo teki sen"(Niilo ei ole aina edes kotona näinä kertoina)"Mitä niin?""Niilo teki sen myös!". Tai äiti sanoo että puuro on vielä liian kuumaa, josta pahastuneena tyttö lähtee ulisemaan isälle että "äiti teki sen myös!". Yöllä ei naurata nousta kolmatta kertaa tunnin sisään tarkistamaan mikä tyttöä itkettää, kun vastaus on "Minä itken myös!" Yleensä tyttö kuitenkin hypähtelee iloisena ja Niilon aina niin asiallinen ja kaiken nähnyt opettaja palautti tytön musiikkitunnilta tirskahdellen "She's just so funny!"

Niilo sen sijaan on niin tosissaan vakavasti muuttumassa pieneksi insinööriksi että alkaa olla syytä ottaa vakavasti pojan väitteet siitä että hänestä tulee rakentaja isona. Päivälepo (se aika jolloin Lilja nukkuu, äiti tekee omia juttujaan) on tuotteliasta aikaa lasten leikkihuoneessa, kun Niilo rakentelee mitä mielikuvituksellisimpia vekottimia kaikesta käsillä olevasta. Poika kyselee aika ajoin erilaisten laitteiden ja asioiden syvemmästä olemuksesta, ja vanhempien vastausta ei aina jäädä edes odottamaan, kun pienet (tai ei niin pienet?) aivot alkavat lähes korvin kuultavasti raksuttaa, siniset nappisilmät suuntautuvat jonnekin omiin ajatuksiin ja kädet alkavat viuhtoa selventävästi pojan selostusta tukien, ja vanhemmat saavat kuulla todennäköisen selityksen sille, mitä jonkun koneen sisällä tapahtuu.

Nämä kaksi ovat ylimpiä ystävyksiä, vaikka Niilon supermiesleikit saavatkin enemmän kaikua muissa 4-vuotiaissa. Joka tapauksessa Niilo huolehtii Liljasta ja on toisinaan itkua vääntämässä ja puolustamassa siskoa, kun äiti tai isä komentaa Liljaa joka taas ottaa tämän suojelun varmasti myöhemmin vielä innokkaammin vastaan. Vaikka Lilja ryntää aina halaamaan ekana Niiloa, niin se on Niilo joka haluaa muutenkin aina silloin tällöin pitää Liljaa kädestä kiinni ja antaa suukkoja, Liljalla on vielä sen verran meno päällä ettei hempeilyille ole liiemmin aikaa. Paitsi aina silloin tällöin kun tyttö huutaa riemukkaasti "Halitaan!" ja tulee rutistamaan kaulasta, taputtaen äitiä olkapäälle.

Itsenäisiä ihan

On pakko myöntää että lasten kehityksestä kirjoittaneet ihmiset joiden opuksia olen lukenut, tuntevat asiansa. Niinkuin Obamalle tulee illallinen, niin tulee myös Niilolle oppikirjamaisen tarkasti ikään sopivat piirteet. Kolmevuotiaan fyysinen ja äänekäs ohjeiden vastustaminen, änkyttäminen ja silmien räpsyttely ovat menneen talven lumia kun tilalle on tullut ovelasti kaikessa hiljaisuudessa auktoriteettia kyseenalaistava ja seikkailunhaluinen salamaakin nopeampi supersankari. Jos kohta aiemmin käytiinkin taistoja kaikenlaisista asioista elämän eri osa-alueilla, niin aina saattoi olla varma että poika tekee lopulta kuitenkin niin kuin on ohjeistettu. Äitiraukalle on melkoinen sokki huomata, että poika osaa myös huijata, eikä äidin sana olekaan enää laki.
Kun äiti sanoo, että älkää lähtekö tästä takapihalta minnekään, kuultiin aiemmin vastaukseksi "okei", mutta nyt poika vastaa "kyllä me voimme mennä ihan vähän vaan tuonne etupihalle". Kun äiti sanoo, että nimenomaan sinne ette voi mennä, on vastauksena "mutta minä olen jo iso, olen neljävuotias, kyllä minä voin mennä etupihalle". Omnipotenssi on huipussaan ja kaikille on päivänselvää että Niilo on voimakkaampi kuin isä tai kukaan muu, mutta tiesittekös että poika on voimakkaampi kuin tornado? Supersankari on muuttanut taloomme.

Hämähäkkimiehen ja Buzz Lightyearin kuvat ovat vallanneet mielikuvituksen ja roolileikeissä ne vuorottelevat vähän tuntemattomamman Batmanin kanssa. Pari viikkoa sitten leikkikentällä tuntematon poika kertoi olevansa Ironman, ja hetkessä, pelkän nimen vakuuttamana, rooli tarttui testosteroniin ja matkusti pojan aivoihin.

Ehkä Ironman on se joka huijaa. Kolmevuotiaan kanssa mikään salaisuus ei jäänyt salaisuudeksi ja poika oli kuin totuusseerumia nielaissut käkikello, joka ojensi lahjaa saajalle sanoen että kyseessä on yllätys ja lisäsi samaan hengenvetoon tarkat yksityiskohdat siitä mikä kyseenomainen yllätys oli. Jossain vaiheessa ilmeisesti tuli oivallus, että totuus saattaa hidastaa menoa liiaksi. Koska aina on jotain mielenkiintoista meneillään, on esimerkiksi vessassa käynti ja käsienpesu jonninjoutavaa ajanhukkaa, mutta ovela selviytyy (ehkä) helpommalla kun menee käskystä vessaan ja päästää siellä suhisevan äänen ikään kuin vesihanaa valuttaisi.

Ja lopulta kun äidin yritykset itsenäisen pukeutumisen ja siivoamisen kannustamisessa kantavat kohtalaisesti hedelmää, siirrytään kertaheitolla itsenäisyyden toisiin sfääreihin. Hommat hoituvat nopeammin kuin nopeasti. Nopeasti tapahtuvat pukeutumisen lisäksi kaikenmoiset ennenkuulumattomat itsenäiset harkinnat ja ratkaisut ja toteutukset. Tästä päästään Vaahteramäen Eemeliin, jolle metkut vain tapahtuvat. Epäilemättä Eemelikin on neljävuotias.
Toisaallakin kukkii itsenäinen toiminta. Lilja. Käärmenainen luikertelee minne vaan, toisinaan se ei luikertele sieltä itse pois yhtä sulavasti. Loukot, kolot, ahtaat tilat vetävät puoleensa, ikäänkuin tyttö olisi jäänyt vaille osaansa ahtaista oloista?
Tyttö on tyttö, vaikka poikaseurassa pääasiassa aikansa viettäisikin. Hatut ja kengät sekä pukeutuminen mihin tahansa vetävät puoleensa kuin magneetti. Esimakua oli ikuisesti toistuva yöpaidasta esiinkuoriutuminen siinä illan vaiheessa kun olisi pitänyt jo kuorsata sikeätä unta. Sitten alkoi yöpaidan takaisin pukemisen harjoittelu ja eikös hetken kuluttua kuulunut sängystä huuto, kun paidan pääntie oli kuroutunut pehmeään pullukkaan mahaan tiukasti jumiin. Sittemmin on tyttö yhden aamun aikana riisuttu yöpaidasta ja puettu päivävaatteisiin yhteensä kolmekin kertaa, kun jokainen äidin piipahdus yläkerrassa kostautui jo puettujen vaatteiden riisumisella ja yöpaidan uudelleen pukemisella. Kunnes äiti löysi järkensä ja piilotti yöpaidan. Eläköön itsenäisyys.

Juttuja ja höpinöitä

Toisinaan talossa vallitsee rauha ja hiljaisuus kun kummatkin ipanat uppoutuvat kirjoihin tai kuten tässä, vanhoihin Aku Ankkoihin (arvata saattaa ettei anti ole kovinkaan suuri tälle lukijakunnalle, mutta joku niissä kiehtoo). Yleensä jonkun sortin meteli on taattu.
Lilja kulkee ympäri taloa, soveltaa luovasti sanontaa "Tuo tullessasi, vie mennessäsi". Se pätee kaikkeen Liljan ulottuvilla olevaan tavaraan. Tietynkaltaiset leiriolosuhteet täällä ovat johtaneet siihen että lasten hatut ja tumput ovat helposti tarjolla avoimissa laatikoissa. Lilja kulkeekin jatkuvasti joku pipo päässään, kuten tässä Niilon pipo ja tumputkin vielä varmuuden vuoksi. Tyttö todella viihdyttää itse itseään ja kun huumoria ei tarvitse jakaa kenenkään kanssa, on aina hauskaa kun voi nauraa itselleen. Niin se hyppelee yksinään talon käytäviä, hihkuu ja lallattelee. Toistelee itselleen ja muille kaikkea merkityksellistä. "Toimii." "Vauva nukkuu." "Pieni papana tuli." Sanavarasto on varsin hyvä, mutta ihan samanlainen höpöttäjä ei tyttö ole kuin isoveljensä.
Niilo lienee varsin tyypillinen 4-vuotias mielikuvitusleikkeineen ja värikkäine tarinoineen. Sanavarastoa on kartuttanut suomenkielisten äänisatujen kuuntelu (jotka usein puheenparsineen ovat peräisin menneiltä vuosikymmeniltä) ja se tuo oman lisävärinsä päivittäiseen keskusteluun. "Minä olen aivan järkyttynyt!" on tyypillinen parahdus vastineena jollekin tiukkasävyiselle komennolle, ja kehoitukselle käydä vessassa kuullaan toisinaan vaimeampana vastusteluna "Se on aivan tarpeettoman keinotekoista minun mielestäni". Takapihalla pelataan Niilon itsensä kehittämää peliä "Tuomintalaitosta" jossa pesäpallomailalla lyödään jalkapalloa maata pitkin. Niilon kysymys "mistä maapallo on tullut avaruuteen" alkaa lyhyen keskustelun kautta hurjat mielikuvitusskenaariot tapahtumien kulusta. Vaikka äidin mukaan ei ole ketään joka olisi ollut silloin paikalla ja joka voisi kertoa tapahtumista, niin Niilon mukaan ehkä joku planeetta voisi kertoa. Puhuva planeetta. Puhuva automaattiplaneetta, joka....)
Pääsiäisenä talosta löytyi pääsiäispupun tuomia tuliaisia. Ei tarvinnut Liljan juuri etsiä kun Niilo kiljahdellen bongasi kaikki kätköt. Ison jaon jälkeen Liljakin pääsi hartaudella "sukkalaan" makuun. Ruoka kyllä maistuu aina ja erityisesti kotiruoka, jota tuo muka laiheliini santsaa vähintään kaksi, yleensä kolme kertaa. Parempi pitää "sukkalaa" pääsiäisherkkuna.
Puolikkaan suklaapupun jälkeen kädet on näin siistit, tarviiko mennä pesulle?!

Muutetaanko Meksikoon?

Kuvat kertovat taas enemmän kuin jaksan itse naputella päiväunien aikaan. Onnelliset varpaat altaan reunalla. Ehtipä perheenäiti vähän sutaisemaan kynsilakkaakin juhlan kunniaksi. Ja sitä kädessä ollutta drinkkiä ei tietenkään kuulu näyttää koska kyseessä on perheblogi.

Onnellinen poika. Vapaa paksujen talvivaatteiden kurimuksesta, viettämässä täydellistä perhe-elämää kun kukaan ei koskaan siivoa eikä laita ruokaa...

Onnellinen tyttö, hiekkaa naamalla ja äiti ja isä käden ulottuvilla.

Jännittävä hetki. Krokotiili käsissä.

Huimapää, kuin kala vedessä.

Kyllä se meri oli aika suolainen ja kirveli silmiä, mutta silti poika haluaisi että pyydämme jotakuta setää rakentamaan meille Meksikoon talon, jotta voisimme muuttaa sinne asumaan.

Hätätilaksi ihan siedettävää

Tänne on tullut lunta. Monta kertaa peräjälkeen. Ennusteet lupailevat seuraavaa talvimyrskyä jo kun edellinen on tyyntymässä. En enää pysy laskuissa. En pysy kärryillä edes kalenterista. Ollaan oltu tiukasti 200 metrin säteellä kotoa viikon ajan. Jo kaksi viikkoa sitten lauantaina tuli ensimmäinen lumimyrsky (joulukuun samanlaisen jälkeen) joka onnistui vesittämään erinäiset suunnitelmat. Vaikka saldo ei ollut kahtakymmentä senttiä enempää. Mutta kun alueen lumenpoistokapasiteetti on päätetty säätää lumettomia talvia viettävän maan tasolle, niin vaikutus on sama riippumatta senteistä. Kehoitetaan ihmisiä varautumaan tilanteeseen, suljetaan koulut ja virastot ja odotetaan että seuraavien päivien auringonpaiste sulattaa lumen. Usein niin käykin. Pari päivää myöhemmin keskiviikkona jälleen tuli röpsäys lunta ja koulut suljettiin.

Siitä alue tokeni nopeasti ja viranomaiset pääsivät varoittamaan ihmisiä jo seuraavasta todellisesta hurjasta ennätyksiä koettelevasta talvimyrskystä joka oli lankeava yllemme perjantai-iltana. Ja se kyllä lankesi. Ja sen mukana lankesivat sadat ja ehkä tuhannet sähköjohdot jättäen kymmeniä tuhansia talouksia vaille sähköä. Auraamattomien teiden takana olevien hajonneiden muuntajien ja katkenneiden sähköjohtojen korjaaminen sinänsä ei liene mutkikasta, mutta kulkuyhteyksistä johtuen sähköjen uhattiin pysyvän poissa useita päiviä. Arvaamatta tämä myrsky toi luoksemme suomalaisia vieraita, tulivat tosin kävellen muutaman mailin päästä sähkön hylkäämästä talostaan, siinä vaiheessa kun hanskojen käyttö sisätiloissa tuli tarpeelliseksi. Sellaista leirielämää monet täkäläiset viettävätkin taloissaan muutamia päiviä, jolleivat häivy hotelliin tai naapureiden vieraaksi. Kertovatpa uutiset niistäkin neropateista jotka ovat kuolleet häkämyrkytykseen kotonaan tuotuaan sisään grillin ruoan valmistamista varten. Yllättävän mitättömän uutisoinnin nämä tapahtumat täällä saavat, luulisi jonkun hoksaavan surullisten tarinoiden opetusarvon, edes.

Lumenluontilihakset ovat jo valmiiksi maitohapoilla, mutta oma osuus jalkakäytävästä täytyy hoitaa, ja välillä naapureille palveluksena heidänkin jalkakäytävänsä -sitä saa mitä antaa. Teiden auraamattomuuden vuoksi ei ollut harhakuvitelmia siitä että lähtisi autolla liikenteeseen muuten kuin äärimmäisen pakon edessä, mutta sieltä se auto oli parempi kaivaa kinoksesta esiin sillä kun aurinko alkaa sulattaa lumen pintaa ja yö sen taas jäädyttää, niin hetken päästä auto on sellaisen ikiroudan alla ettei sillä sitten ajellakaan ennen seuraavaa kesää. Mutta tilanne oli aivan kuin mitään ei koskaan olisi lapion kanssa tehtykään, kun seuraava lumimyrsky keskiviikkona hautasi jälleen kaiken paljaana olleen puolen metrin lumivaippaan ja sitä myöten myös verhosi samalla mitalla sen aiemmin pihaa suojanneen puolen metrin lumikerroksen. Ja nyt alettiin jo puhua paksuimmasta lumivaipasta mitä 110 vuoteen on nähty. Tänään on kulunut tasan viikko siitä kun lunta alkoi ekan kerran kasaantua teille, ja tänään näin ensimmäistä kertaa tiellämme auran. Mukavasti se oli tehnyt auton ja tien välille loskaisen 30 cm vallin, joka illan tullen ja auringon laskettua jo jäätyikin sellaiseksi paakuksi johon muovinen lumilapio ei tehoa. Saapa nähdä mitä vippaskonsteja siihen keksin.

Aurauksen tehottomuus on johtanut siihen että koko Washington D.C.:n alue on "halvaantunut" ja Liittovaltion hallinto on ollut toistuvasti kiinni, jo neljättä päivää. Sen rinnalla tietysti on mitätön pikkuseikka että koulut Montgomery countyn alueella ovat myös tämän viikon suljettuna. Pikkuseikka tosin tarkoittaa kallista laskua, sillä koululaisten kouluvuotta venytetään vastaavasti lukuvuoden lopusta, eli kesälaitumille päästään noin viikkoa aiottua myöhemmin. Sitkeä suomalaississi se täältä huushollista on kävellyt läpi tuulen ja tuiskun ja auraamattomien teiden töihin päivittäin, tehtyään yleensä ensin pihan ja jalkakäytävän lumityöt. Toisinaan tosin tyhmänrohkeana, sillä täkäläiset puut eivät selvästikään ole luotuja kantamaan lumitaakkaa oksillaan, Suomen kuusipuut ovatkin muotoilultaan siihen tarkoitukseen sopivampia. Täkäläiset puut (jotka ovat isoja, vanhoja, haperoita ja lukuisia) ropsauttelevat ison miehen reiden paksuisia karahkoita alas pikku tuulenpuhureistakin, puhumattakaan keskiviikon 18 m/s - 27 m/s tuulenpuuskista.

Kaupat kokivat ehkä ensin hetkellisen hamstrausbuumin myönteiset vaikutukset, mutta sittemmin kun kauppojen hyllyjen täyttäminen on edellämainituista liikenteen rajoituksista johtuen hidastunut, ei kaupoilla ole myytävää vaikka joku sinne tiensä löytäisikin. Kuitenkin kultasuoni se tästäkin avautuu joillekin ahkerille. Tänään kulki ovelta ovelle tarjoamassa palveluksiaan kaksi lapiomiestä, jotka korvausta vastaan lupasivat kaivaa auton kinoksesta esiin. Yritteliäisyyttä arvostaen ja olosuhteiden rajoittaessa omaa lapiointiani maksoin ilolla muutaman kympin kun kaksi raavasta ukkoa tekivät sen homman parissa kymmenessä minuutissa, mikä minulta olisi ottanut tunnin tai enemmänkin. Harmi vaan että olivat paikalla ennen auraa ja sen jättämää vallia.

Vielä suurempi kultasuoni odottelee louhimistaan, kun kevät koittaa ja viimeisteltyjen puutarhojen ja palloiksi ja kartioiksi parturoitujen pensaiden maa paljastuu retaleisten ja repsottavien hapsujen ja risujen maisemaksi. Silloin riittää "maisemoijien" (landscaping) kalentereissa kiirusta.

JA vielä yhden kerran synttärit --Amerikan maalla.

Yhtenä aamuna alakerran lattialla odotti unista poikaa paketti ja ilmapallot. Sen verran painoi unihiekka vielä jäsenissä, että tilannetta täytyi pysähtyä hetkeksi pohtimaan. Aamun paketista löytyi CD-soitin ja monesta pienestä paketista siihen soitettavaksi musiikkia ja äänisatuja. Loput paketit jäivät odottamaan iltaa, sillä oli jälleen aika kiiruhtaa leikkikoululle.

Leikkikoulun välipalalle oli tämän neljävuotiaan äiti leiponut suklaavadelmakääretortun. Yllättäen paikalle ilmestyi myös erään pari päivää aiemmin syntymäpäiviään viettäneen pojan syntymäpäivämuffinssit, tai oikeammin "cupcakes". Pieni muffinssin näköinen leivos, jonka päälle on sudittu tahmeaa kuorrutetta -"icing" iski jälleen! Sivumennen sanoen yleinen oletushan on että lapset syövät vain sen imelän makean värjätyn kuorrutteen, ja koska näin on, ei sen kuorrutteen alla olevan kakun tarvitse maistua pahvia kummemmalta -koska lapset eivät kuitenkaan syö sitä! Ja jos joku erehtyy sitä syömään -no, sehän maistuu pahvilta, kuka sitä viitsisi syödä?!

Käsivarret vielä kankeina edellisen illan kakkutaikinan vatkaamisesta katselin karvain mielin kun kahdesta kilpailevasta "herkusta" lapset pistelivät lähinnä toisesta sen kuorrutteen ja kippasivat loput roskikseen. Yhden lapsen paikalla ollut äiti sentään pelasti oman poikansa lautaselta kääretortun ja söi sen. Ehkä tämän toisen äidin mieliksi. Mutta niin se vain on, se mikä Suomessa luokitellaan herkuksi tai makeaksi, on täällä ihan arkista välipalaa. Kuulemma korvapuustit olisivat hyvä "snack" leikkikouluun! Ei ihme että pojan housut ovat alkaneet syksyn jälkeen kiristämään vyötäröltä.

Illalla jatkettiin pienimuotoisissa juhlatunnelmissa, joskaan tunnelmanluontiin osallistuneet paketit eivät olleet niinkään pieniä. Junaradan jatko-osia, kilpa-auton varikkovarustus sekä kirjat saivat riehakkaan vastaanoton.

Seuraavana viikonloppuna oli ohjelmassa syntymäpäivän viettoa, vaan yksi yritys kaatui sankarin kuumetautiin ja otimme kolmannet 4-vuotissynttärit kalenteriin sitä seuraavalle viikonlopulle. Ja sitten taas avattiin paketteja! Edellisvuoden synttäreistä oltiin jo tultu niin pitkälle, että kahden vieraan sijasta lapsia oli kuusi ja vanhemmat siihen mukaan myös. Äitiä kyllä arvelutti lukumäärä, mutta todettiin että kaikki nämä Niilon hyvät kaverit oli kiva saada juhliin mukaan, etenkin kun seuraavana vuonna he tuskin enää saapuvat paikalle, Kaskenkadulle!
Niilo innokkaana kokkina oli tietysti mukana kakun teossa, erityisesti taiteellisessa toteutuksessa. Ja tämä ei sitten ole mitään impressionistista taidetta, ettäs tiedätte! Ylläolevaan kakku ja kuorrute -teemaan liittyen naapurin periamerikkalainen rouva totesi riemastuneena tästä suomalaisesta kerma-suklaa-hedelmäkakusta, että "mahtavaa, kakku joka on terveellinen!"
Koska ei ollut icingia syötäväksi, niin masuissa oli tilaa oikealle kakulle, ja roskiin päätyneen kakun määrä oli jo hyväksyttävämpi... juhlat olivat oikein mukavat, tiivistunnelmaiset tosin, mutta onneksi meno ei yltynyt missään vaiheessa liian riehakkaaksi.

Syntymäjuhlia yksi toisensa perään

Kyllä meidän Lilli tietää mitä tehdään, kun nenän eteen tuodaan kakku palavin kynttilöin. Siitä otetaan haukku! Suoraan, kynttilöitä sammuttamatta. Ai ei vai? Äiti sanoo että "Ei, ei noin!"

AI NIIN, äiti sanoo aina että "Lusikalla, Lilja."

No saihan sitä kakkua, lopultakin. Amerikkahymy on valkoinen, vaikka joskus se voi johtua siitä että suu on täynnä juustokakkua.

Kaksivuotissynttäreillä lahjojen ilmaantuminen on hämmentävä yllätys, jolle kestää hetki lämmetä, mutta onneksi on isoveli joka on innokas auttamaan lahjojen avaamisessa. Kyllä se pikkusiskokin sitten ymmärsi lopulta jutun juonen. Nää paperit revitään!

Ja tämä pieni pötkylä, jolle kaksi vuotta sitten vaihdettiin tulitikkuaskin kokoisia vaippoja, istuu nyt ylpeänä kolmipyöräisensä päällä, kuljettaa onnellisena upouusissa nukenrattaissa tyllihameeseen puettua ihanaa nallea ympäri huushollia ja tarjoaa sille välillä vettä omasta mukistaan. Se sanoo "Bye bye" ja vilkuttaa. Se saa raivokkaan kohtauksen sätkyttäen ja rääkyen naama punaisena, kun se ei saa juosta vapaasti ihmistungoksessa Air and Space -museon käytävillä. Se istuu ruokapöydässä ja nostaa nokkamukiaan "Pikkii! Pikkii! (Kippis!), sekä nostaa tyhjän lautasen ylösalaisin ja sanoo "Lisää!" Se työntää kiukuspäissään syöttötuolinsa kahden huoneen läpi talon toiseen päähän, jos se ei saa kiivetä seisomaan pöydälle. Se tulee syliin, ottaa kaulasta kiinni ja pussaa. Se on se Kirkonkylän Villi Lilli.