Trick or treating

Olisitteko yllättyneitä jos kertoisin, että kuvan Norsu sai aikaan ihastuneita huokaisuja ja kehuja kaikilta vastaantulijoilta... mukavaa vaihtelua luurangoille ja käveleville silmämunille (sic). Kurpitsa (suomeksi ei kuulosta oikein sopivalta hellittelynimeltä, toisin kuin englanniksi -my little Pumpkin!) oli kyllä söpö, muttei sitä kaikki varmastikaan kurpitsaksi oivaltaneet. Katsoivat vaan, että onpa pulskalla pojalla oranssi potkupuku.

Välillä tungeksinta talojen portailla kävi varsin hankalaksi, kiireiset karkinmetsästäjälapset syöksyivät ovelta toiselle ja ainakin osa suuremmin puhumatta kouraisi karkit kassiinsa ja juoksi taas pois. Pienemmät olivat jäämässä jalkoihin, ja kun sitten itse siellä Niilon turvana kuljin, tunsin itseni hengenvaarallisen isoksi parveilevien lasten keskellä. Niilon haamukassi pursuili karkkia, jotka laitoimme (lähes kaikki) kotona takaisin kiertoon eli jaettavaksi edelleen. Myöhemmin illalla kun olimme itse kotona ja ovikello ajoittain soi, teinitytöt olivat kierroksellaan vähemmän kiireisiä mutta sitäkin hihkuvaisempia. Niilo norsuasussaan ja Lilja ihan vaan potkuhousuissaan saivat tytöt jumiutumaan portaillemme "Oh, soooo cute!", japanilaisperhe halusi aivan erityisen hihkunan saattelemana valokuvata Niilon. 

Halloween -haunted house on Ewing drive

Tänään "kuherruskuukausi" Amerikassa päättyy, kun nanny-Mummi astuu lentokoneeseen ja vie auttavat kätensä mennessään koti-Suomeen. Lapset päättivät samantien antaa mallia siitä, miten homma nyt pyörii.  

Aurinkoisessa ja vaihteeksi taas lämpimässä iltapäivässä auto kiidättää Mummin pois ja nojaan kahvikupin kanssa tietokoneen ääreen. Aikomuksena lukea Driver's handbookia ajokortin suorittamista varten. Lilja älähtää päiväuniltaan -liian varhain. Pinnasängystä tuijottaa minua väsynyt ja kiukkuinen tyttö ärtymyksen punastus kulmakarvoissaan, ilmiselvästi päättäneenä että on täysin ihmisoikeuksien vastaista makuuttaa lasta sängyssä keskellä kaunista päivää. Kun toivo unen palaamisesta on menetetty, poimin voitonriemuisen näköisen rääpäleen sängystä ja siitä alkaa koko iltapäivän kestävä nalkutus. Mikään ei ole hyvin, vain sylissä riepottaminen vastaa päivän laatustandardeja. Kun sitten luovutan ja haen Niilonkin sängystään (nukuttuja minuutteja 0, hyvää illanjatkoa kaikille), tulvahtaa huoneen ovella vastaan tuttu haju. Riemu on jo ratkeamassa muutenkin, mutta lopullisen silauksen tunnelmalle luo Liljan tauoton kiukkuinen rääkynä olohuoneessa ("ei TÄMÄ minusta ole kivaa, minä haluan maisemakävelylle") samalla kun pesen Niiloa kylpyammeessa. Kun sitten pesen käsiäni, Niilo jo huutelee olohuoneessa vaativasti "Lohduta Liljaa, äiti!". Sinänsä herttaista. Pinnaa kiristää edelleen  tavattomasti, kun yritän vaihtaa kiemurtelevalle ja kiukkuiselle, huutavalle tytölle vaippaa, ja taustalla 

kuuluu Niilon inttävä ääni "Mitä sinä vastaat, äiti? Mitä sinä vastaat, äiti? Mitä sinä...". Lopulta huokaan teatraalisesti ja kysyn Niilolta "Vastaan MIHIN?". "Minä kysyin, että mitä sinulle kuuluu äiti?" sanoo Niilo. Kerrankin, juuri oikealla hetkellä, Niilo ei tivaakaan että miksi banaani on keltainen.

Kun kerron, että minua harmittaa, kun Lilja on väsynyt ja kiukkuinen, Niilo lohduttaa: "Ei se haittaa, äiti. Minä pistän sinulle telkkarin päälle" ja katsoo aika hellyttävän lupaakysyvästi olkansa yli juuri ennen kuin sormi koskee televisioon. Emme käytä TV:tä lohdukkeena Niilolle, mutta ilmeisesti lastenohjelmat ovat Niilon mielestä kivointa mitä voi ajatella...  jälkiruoan lisäksi.

Tänään on kyllä muuten juhlatunnelmaa ilmassa, on Halloween-ilta ja puvut odottavat kaapissa. Nipa Norsu ja Lilja Kurpitsa lähtevät kierrokselle naapuruston karkkisangoille (keräyksen saalista odottavat ennenkaikkea karkinhimoiset äiti ja isä.. ). Toisaalta Rukan kura-asuakaan ei tarvittaisi asuksi; pelkokerroin nousee jo huippulukemiin pelkästään siitä kun mukana on väsymystään kirkuva hampaita tekevä kalju imeväinen sekä uhmaikäinen Kuningas Ei.

Hohhoijaa...

Miksi, MIKSI eri maiden täytyy tehdä kaikki vähän erilailla. Pelkästään mittayksiköiden erilaisuus saa joskus tuskastumaan, mutta ko. seikan historiallisia perusteita ei varmastikaan pyyhitä olemattomiksi koska erästä Sannaa asia ärsyttää. Lisäksi tämä pistorasia-asia, joka on tietty matkaileville ihmisille tuttu. Mutta jos nyt saatkin adapterilla reiät sopiviksi jollekin pikkuvempeleelle, jonka toit Suomesta tänne (jottei KAIKKEA tarvitsisi ostaa täällä erikseen), niin on eri asia onko jännite riittävä vempeleen toimimiseksi. Onnekkaassa tilanteessa saat vempeleen toimimaan vähän sinnepäin. Jotain toista vempelettä et saa toimimaan lainkaan. Olipa sitten kiva että senkin vempeleen pakkasin laukkuun viemään tilaa ja kiloja sallitusta lastista, kun samalla kotiin jäivät esim. toiset kappaleet (ihan ilman sähköä toimivia!) pyyhkeitä.

Sähkö ja mittayksiköt, joopa joo. Maassa maan tavalla. Sen sijaan, en nyt halua YHTÄÄN ymmärtää sitä, miksi täällä esimerkiksi "standardikokoinen" tyyny (siis sellainen jonka petaat vuoteeseen mukavoittamaan nukkumista) on muutaman sentin leveämpi ja 12(!!) cm pitempi kuin Suomessa. Ts. kun survon täältä ostetun tyynyn Suomesta tuotuun tyynyliinaan, on vielä mietittävä onko oikeasti mukavampi nukkua tyynyn kanssa vai ilman... sen verran paksu ja kova nakki tyynystä tuli. Ensin luulin että kauppakassiin oli kiireessä sattunut poikkeustyyny. Mutta seuraavaksi totesin, että Niilolle Ikeasta ostamamme pussilakanasetin "standardikokoinen" tyynyliina liehuu myös mittavana viirinä ja tulee olemaan koti-Suomessa epäkäytännöllisen suuri. Pyh. Sen havainnon seurauksena teinkin hiukan tutkimustyötä Ikean eri maiden nettisivuilla, ja totesin ettei Amerikka yksin ole poikkeava, vaan esim. Saksassa saman pussilakanasetin tyynyliinan koko on 80 cm x 80 cm (vrt. Suomen 50cm x 60cm). Suomi taitaa tässäkin suhteessa olla "karulla" linjalla. Heh heh vaan, naureskellaan nyt sitten näille pienille hassuille kulttuurieroille. Miehissä ja naisissakin on joskus eroja, muttei se aina naurata. 

Juttua Monsterista sekä Amerikkalaisesta lääkäristä

Monsteri, olkaa hyvät. Ja sillä on mitä erinomaisin tekohymy naamallaan. Only for you. Ja se vihreä on siis se mönkijä... Leikki sikseen, Niilon monsteriuteen voitte sitten itse ottaa kantaa täällä kyläillessänne! Mönkijän nimi on Niilon mielestä Monsteri. 

Niilon kaverisaldo on tällä viikolla jo selkeästi plussan puolella. Ensinnäkin, Niilon Turun bestis Arttu (terveisiä Köpikseen :) ) on Niilon mielestä aina silloin tällöin meillä täällä kylässä. Taannoin Arttu kuulemma kävi katsomassa Niiloa tämän odottaessa sängyssään että uni tulisi. Varmaan on ikävä. 

Sitten on myös joku ennalta tuntematon Elli, joka oli tänään Niilon ja Mummin kanssa ruokapöydässä. Hmmm.

Ja lopulta; kyllä Niilo on saanut ihan oikeita, lihaa ja verta olevia samalla kadulla asuvia kavereita. On muutamia 2-vuotiaita; hollantilaisperheestä ja teksasilais-saksalaisesta (no comments on that...) perheestä. Lisäksi yksi 4-vuotias, jonka kanssa kielimuuri katosi kuin taikaiskusta samalla sekunnilla kun kummankin ajopelit iskeytyivät nokkakolarissa yhteen ja riehakas kiljunta korvasi sanat. Se toinen kaksivuotias ei vielä paljoja puhu, joten hänen kanssaan kiljutaan muuten vaan. Niin kotoisaa, ihan kuin Kaarlon kanssa Turussa! Ehkäpä kohta Niilonkaan mielestä täällä ei ole pelkästään "tylsää" ja Niilo ei pyydä isää autoillessamme saman tien "ajamaan Suomen kotiin".

Liljasta vielä. Olimme tarkistuskäynnillä lääkärin luona. Olin huolekkaasti pakannut mukaan sairaskertomuksen, rokotustodistuksen, listan punnituksia ja mittauksia kuluneen 6 kk:n ajalta konvertoituna täkäläisiin mittayksiköihin, ja olin sitä mieltä, että tässä on täkäläisille malliesimerkki siitä miten hienoa työtä Suomen terveydenhuolto tekee. Mielestäni tälle lääkärille oli jäänyt tehtäväksi nyt vain mitata ja punnita ja sanoa että hienosti menee. No. Niin. Hektisesti höpöttävä (kuitenkin hyväksi ylistetty) lääkäri ei juurikaan vilkaissut tuomiamme papereita, teki minulle tiukkoja kysymyksiä kuin olisin jälleen ollut suullisessa tentissä jollain lastentautien osastokierrolla (hiki valui silloinkin), ja lateli heti litanian rokotteita jotka tulisivat pikimmiten annettavaksi. Tuli ihan sellainen olo, että siellä ajateltiin tämän lapsen hoidon olevan täysin retuperällä --omaa arvosanaani en olisi halunnut kuullakaan. Vaikka poistuessamme ajattelin lämmöllä ja haikeudella Suomen neuvola- ja keskosseurantapoliklinkan toimintaa, niin uskoisin että kyllä tämä tästä kunhan totumme täkäläiseen temperamenttiin ja toimintatapoihin.

Täällä annetaan esim. viitosrokotteita puolen vuoden ikään mennessä kolme, kun Suomessa rokotusohjelmaa on kevennetty uskoakseni ihan luotettavin perustein, ja sen mukaisesti Lilja on saanut tähän mennessä vain kaksi. Ja sitten vielä ensi viikolla influenssarokote sekä RS-virusta varten vasta-ainetta. Neulaa käytettiin myös verikokeen vuoksi sekä tuberkuliinitestiä varten. Joten piikkejä laitettiin jokaiseen neljään raajaan. Lilja oli hyyyyvin hyyyvin vihainen. Sen sijaan äiti ja isä olivat oikein tyytyväisiä, sillä painoa on todella tullut nyt lisää (nyt paino n. 6,4 kg), ja erityisesti pituutta (nyt n. 68,5 cm). Ja kun ajattelee, miten paljon tyttö kuluttaa touhutessaan lattialla ja saalistaessaan TV-kaapeleita, kenkiä, pistorasioita ym. niin on erityisen hyvä että energiansaannin nettobalanssi on kasvulle suosiollinen. 

Ensi viikolla käyn vielä Niilon kanssa rokotteella, saa nähdä aloittavatko ADHD-lääkityksen...

Kuvitusta

Koska kuvia on jo alussa luvattu, ja niitä on eri tahoilla myös odotettu (höpinöitten sijaan), ja koska olen nyt niitä (digikuvia) oppinut myös itse käsittelemään, on aika tarjota teille pienimuotoinen kuvakavalkadi Amerikan elämämme selventämiseksi. Kuvakoon pitämiseksi maltillisena ja olennaisten asioiden esittämiseksi olen karsinut kuvista pois turhaa taiteellisuutta ja silmäniloa. Mikä kultainen leikkaus? Joku Bond-leffa vai?

Tässä kuvassa alkaen vasemmalta: Musta auto. Meidän. Jussin uusi lemmenkohde. Seuraavana järjestyksessä puita, mm. vaahtera, jonka lehtiä innokkaana (vielä) haravoin jalkakäytävältä. Samaisella jalkakäytävällä Niilo rymistää uudella "Monsterillaan", se on vihreä leikkimönkijä. Kuvassa aivan etualalla näkyvä vihreä ei ole monsteri, vaan Liljan lainakiesit. Vaunujen viereiset pöheiköt kuuluvat naapurille, mutta on meilläkin pihalla pöheikköjä, joille en tiedä mitä kuuluisi tehdä. Kastellako vai ei? Nypitäänkö, pöyhitäänkö multaa, peitelläänkö -voi tätä omakotitaloasumisen raskautta. Talo siinä oikealla on meidän tölli, ja aivan kuvan oikeassa reunassa näkyy keittiön ovi, josta hipsin vaaleanpunaisessa lehmäkuvioisessa yöpuvussani viemään roskat, ja jonka edessä kuistilla on hyvä nauttia päiväkahvit (vähän säädyllisemmässä asussa).

En ole onnistunut hankkimaan vielä kovinkaan informatiivisia kuvia sisätiloista. Vieressä kuva olohuoneesta. 

Nykytilanne poikkeaa kuvasta siten, että olemme hankkineet maton lattialle. Taustalla on ovi kuistille (siis sille keinukuistille). Luuta ei kuulu pysyvään sisustukseen, mutta pottailija ja se pötkylä lattialla, joka syö em. pottailijan varpaita, ovat olennainen osa kotiamme!

 

Tässä leikkipuistossa Niilo kirmailee usein aamupäivät. Leikkipuistokulttuurista voisi kirjoitella jos jonkinmoisia huomioita, mutta merkillepantavaa ja harmi on se ettei hiekkalaatikoita ole toistaiseksi näkynyt. Telineet ovat melkoisille akrobaateille ja lyhyen observaatioperiodin jälkeen vaikuttaa siltä että amerikkalaislapset ovatkin melkoisia akrobaatteja; jo pienet tapitkin melkoisella itsevarmuudella roikuskelevat käsivoimin renkaissa. Niilokin on rohkaistunut kiipeilemään (ja äiti on rohkaistunut antamaan Niilon kiipeillä) vähän vaativammissakin tikkaissa. Tarkan seurannan alaisena kuitenkin... Amerikkalaislapsia vauhdittaa leikeissä pienet minigrip-pussilliset "eväitä", pussukoistaan lapset kourivat juoksun lomassa suolarinkeleitä tai M&M's -karkkeja. Merkillistä menoa, sanon minä.

Oi noita ihania Michelin-renkaita

Varmaankin odotatte nyt otsikon mukaista keskustelua tämän suuren Amerikan suurten kansalaisten suurista jenkkakahvoista, mutta itse asiassa kyseessä ovat mitä ihanimmat pullukat triplataipeet jotka ovat ilmestyneet meidän pienen Liljan reisiin, ja leuanalustassakin on orastava kolmoisleuka! Samppanjapullot auki ja juhlat voi alkaa!

Jälleen kerran ihmettelette nyt, että onko siinä nyt mitään mainostamista, mutta muistutan välittömästi että ON. Kolme viikkoa sitten tyttö oli varsin laihaksi päässyt ruipelo, ja ravitsemusterapeutinkin kanssa asiaa pohdittiin. Lihotuskuuri on tuottanut tulosta, ja viimeinenkin huolenaihe Liljan tämänhetkisessä kehityksessä on poispyyhitty. Luulisin. Lopullinen tuomio saadaan torstaina, kun tapaamme ensimmäistä kertaa Liljan (ja Niilon) täkäläisen lääkärin. 

Kunnon pömppömahan päällä onkin sitten mukava hivuttautua tavoittelemaan yhtä ja toista isoveljeltä unohtunutta roinaa lattialla.

Kuvasta makkarat eivät näy, mutta voitte luottaa siinä sanaani. Ja amerikassa lasten nakuilua ei katsota hyvällä, joten parempi että jätän pin up -kuvat lataamatta.

 

Surua ja iloa

Nyt tiedän varmuudella, että emme palaa enää samaan Suomeen kuin mistä lähdimme. Kummitätini Soili on kuollut viime viikolla. Samana päivänä kun Lilja oppi ryömimään. Ja niinhän se on; johonkin sen toimeliaisuuden ja eloisuuden täytyy siirtyä. Energian summa on vakio. Surua ja iloa, iloa ja surua. 

Voin vain todeta, että tämänkaltaisten uutisten saaminen ei todellakaan tunnu yhtään helpommalta vieraassa ympäristössä, etenkin kun lähtiessään on tuntenut suurta haikeutta siitä mitä kaikkea jättääkään taakseen -joskin vain kahdeksi vuodeksi.    

Ei se keinu narisekaan

Koko muu talo sen sijaan kylläkin. Aivan varmaa on, että minä saan betonilattiatkin narisemaan jos yritän poistua äänettömästi juuri nukahtaneen lapsen viereltä. Kotikerrostaloasunnossamme opin jo ne paikat, joissa pitää ottaa superloikka yli nitisevän kohdan parketissa. Täällä sen sijaan on mahdotonta välttää nitinää, natinaa, nirskunaa, narskunaa, kirskunaa... Luultavasti niitä ääniä lakkaa noteeraamasta ajan kanssa.

Pihapuissa hyppelehtii upean oransseja lintuja, eksotiikkaa sekin. Vielä minä täällä asuessa virittelen sen verran vanhoja bongarintaajuuksiani että selvitän linnun merkin :) . Pihalla ja kotikadulla leijuu miellyttävä yrttimäinen tuoksu, jostain paikallisesta kasvillisuudesta varmaankin -en usko, että koko naapurusto keittää samaan aikaan samaa ruokaa. 

Ensimmäisiä askeleita vakiintunutta asumista kohti oli roskatynnyreiden vieminen kadun varteen, josta seuraavana aamuna roskakuskit autonsa kanssa kävivät keräämässä roskat. Tätä jännittävää näytelmää seurasivat ikkunasta henkeään pidätellen ainakin yksi poika ja sen äiti. 

Naapuruston pihoilla on vaihtelevassa määrin huolekkaasti laadittuja asetelmia vasta kuun lopussa juhlittavan Halloweenin koristeita. Niiloa jättimäiset hämähäkit, luurangot ja noidat itsestäänselvästi kiinnostavat, mutta kyllä sitä vaivannäköä itsekin ihastelee mielellään. Ja juhlamieli tarttuu! Olen jo varma siitä, että portaillemme kannetaan ainakin kaksi isoa oranssia kurpitsaa (kovertamaan en niitä kuitenkaan ala!) ja ehkäpä Target-kaupasta yksi jättihämähäkki! Ko. päivän viettoon on lapsille tarjolla melkoinen valikoima asuja -mitä sanoisitte Liljasta herneenpalkona tai chilipippurina? Perhosasukin oli aika söötti. Niilolle löytyisi kaupasta tietysti Puuha-Peten asu tai muuta, mutta luulisi tekevän täkäläisiin vaikutuksen jos puemme Niilolle Rukan kuravarustuksen kiireestä kantapäähän. 

Amerikassa ollaan juu

Olin kuullut kyllä aiemminkin, että amerikkalaisessa yhteiskunnassa asioita hoidetaan paljon puhelimessa, mutta sen lauseen sisältö valkeni minullekin vasta tänään kun yritin soittaa vesiyhtiöön. Onhan toki suomalaisissakin yhtiöissä puhelinvastaaja ensimmäisenä suorittamassa asiakkaiden raakakarsintaa ja joskus asiointia vastaajan kanssa jatketaan pitempäänkin. Amerikassa tämä ilmiö on kuitenkin jalostunut aivan toiselle tasolle; jokaisesta valitsemastasi valikon kohdasta avautuu seuraava valikko ja niin lopulta valittuasi useaan kertaan seuraavan askeleen kohti varsinaisen asian suoritusta, tunnet olevasi syvällä vastaajan juurakkoisessa uumenissa, yrität miettiä mikä nyt tarjotuista vaihtoehdoista vastaisi jälleen parhaiten asiaasi, ja voit vain toivoa ettet jossain tienhaarassa aiemmissa vaiheissa valinnut jotain väärin... tunne on niin merkillinen, että lähes unohdat seikkailevasi virtuaalisokkelossa josta on nopea reitti ulos: lasket vain luurin. 

Myös tietämys amerikkalaisesta palvelualttiudesta konkretisoitui saman soittokierroksen yhteydessä. Tehtävän minulle sälyttänyt työnjohtaja oli antanut väärän, sähkölaitoksen tms. numeron, mutta koska en millään meinannut uskoa sitä (luottamus Jussiin on valtava!!!) vaan uskoin mieluummin että olen vain tyhmä enkä ymmärrä vastaajaa, päädyin juttusille ko. sähköfirman puhelinpalveluhenkilön kanssa. Hänen äänessään ei kalskahtanut pienintäkään huvittuneisuutta, ärtyneisyyttä, kyllästyneisyyttä tai töykeyttä, kun määrätietoisena hölmönä tiedustelin että miksi tämä on sähköfirma eikä vesifirma. Sen sijaan, hän halusi etsiä minulle vesilaitoksen numeron, ja odotti ystävällisesti kun juoksin hänen puhelimessa odottaessaan etsimään kynää tästä vielä järjestäytymättömästä huushollista. Ja puhelun loppuun "Thank you for calling us". Ole hyvä vaan, koska tahansa. Soittelen toistekin, kun en tiedä mihin muualle soittaisin.

Kyllä se tästä.

Toinen päivä uudessa kodissa, uudessa maassa. 

Aivot jumissa, luovuus nollassa.

Niilolla yskä, vähän painajaisiakin tai muita yöuniin tulevia affekteja. Uudet oudot olosuhteet, pitkä jännittävä lento, aikaero. Luo oman tunnelmansa. Kuitenkin perustunnelma on positiivisen utelias.

Vaikutelma uudesta kodista: Ihanan näköinen asuinalue ja tölli on söpö kuin mikä. Tilaa piisaa, mutta joudumme vielä miettimään lasten huonejärjestystä. Niilolle alunperin suunniteltu huone on jälkeenpäin taloon tehty erillinen lisärakennus, kiva ja tilava mutta kylmähkö. Jokatapauksessa ensimmäisen yön aikana jälleen vahvistui se käsitys, että lapsia ei pistetä nukkumaan samaan huoneeseen keskenään. Meidän herkkäuniset. Niilo itkee --> Lilja herää. Lilja itkee --> Niilo herää. 

Kerrostaloasujalle hieman kalseat lattiat, joten ihan minne tahansa Liljaa ei viitsi pistää lattioita taputtelemaan. Mutta eiköhän meidän kaikkien henkilökohtaiset termostaatit tästä kohta asetu. Samalla kuin sisäiset kellotkin.

Aivojen jähmeys tuntuu arvatenkin aamuisin pahimmin: "Tuossa on hella. Mmmm. Hella. Siis siinä keitetään... puuro? Kattilassa ...varmaankin? Siis sehän on kaasuhella. Joo. Sain sen eilen jotenkin päälle. Mitä tässä välissä kuuluikaan tehdä? Aah, jospa keitän kahvia. Ai niin, eikun se puuro. Siis mihin jäinkään? Hella. Hella. Kaasuhella. Nyt mietitään. Siis siihenhän tarvitaan tulta. Tässä ei nyt näy mitään tulentekovälineitä, AI mutta! Sehän olikin tuollainen itse itsensä sytyttävä, kunhan vaan väännän nupista. Huoh. Selvisin. Mikäs kääpiö tuolla meidän pihalla seisoo? Miksi se siinä seisoo? Ai. Se onkin vesiposti (ref. Carl Barks et al.). "

p.s. kaikki ON täällä suurempaa. Talouspaperiarkit on kynnysmaton kokoisia. Tiskiharja (ainakin meille ostettu versio) muistuttaa vessaharjaa kooltaan ja olemukseltaan (kyllä siinä luki että se on tiskiharja). Maitoa ostetaan gallonan tonkissa.  Palaan tähän varmaan vielä...