lauantai 29. toukokuuta 2010

Itsenäisiä ihan

On pakko myöntää että lasten kehityksestä kirjoittaneet ihmiset joiden opuksia olen lukenut, tuntevat asiansa. Niinkuin Obamalle tulee illallinen, niin tulee myös Niilolle oppikirjamaisen tarkasti ikään sopivat piirteet. Kolmevuotiaan fyysinen ja äänekäs ohjeiden vastustaminen, änkyttäminen ja silmien räpsyttely ovat menneen talven lumia kun tilalle on tullut ovelasti kaikessa hiljaisuudessa auktoriteettia kyseenalaistava ja seikkailunhaluinen salamaakin nopeampi supersankari. Jos kohta aiemmin käytiinkin taistoja kaikenlaisista asioista elämän eri osa-alueilla, niin aina saattoi olla varma että poika tekee lopulta kuitenkin niin kuin on ohjeistettu. Äitiraukalle on melkoinen sokki huomata, että poika osaa myös huijata, eikä äidin sana olekaan enää laki.
Kun äiti sanoo, että älkää lähtekö tästä takapihalta minnekään, kuultiin aiemmin vastaukseksi "okei", mutta nyt poika vastaa "kyllä me voimme mennä ihan vähän vaan tuonne etupihalle". Kun äiti sanoo, että nimenomaan sinne ette voi mennä, on vastauksena "mutta minä olen jo iso, olen neljävuotias, kyllä minä voin mennä etupihalle". Omnipotenssi on huipussaan ja kaikille on päivänselvää että Niilo on voimakkaampi kuin isä tai kukaan muu, mutta tiesittekös että poika on voimakkaampi kuin tornado? Supersankari on muuttanut taloomme.
Hämähäkkimiehen ja Buzz Lightyearin kuvat ovat vallanneet mielikuvituksen ja roolileikeissä ne vuorottelevat vähän tuntemattomamman Batmanin kanssa. Pari viikkoa sitten leikkikentällä tuntematon poika kertoi olevansa Ironman, ja hetkessä, pelkän nimen vakuuttamana, rooli tarttui testosteroniin ja matkusti pojan aivoihin.
Ehkä Ironman on se joka huijaa. Kolmevuotiaan kanssa mikään salaisuus ei jäänyt salaisuudeksi ja poika oli kuin totuusseerumia nielaissut käkikello, joka ojensi lahjaa saajalle sanoen että kyseessä on yllätys ja lisäsi samaan hengenvetoon tarkat yksityiskohdat siitä mikä kyseenomainen yllätys oli. Jossain vaiheessa ilmeisesti tuli oivallus, että totuus saattaa hidastaa menoa liiaksi. Koska aina on jotain mielenkiintoista meneillään, on esimerkiksi vessassa käynti ja käsienpesu jonninjoutavaa ajanhukkaa, mutta ovela selviytyy (ehkä) helpommalla kun menee käskystä vessaan ja päästää siellä suhisevan äänen ikään kuin vesihanaa valuttaisi.
Ja lopulta kun äidin yritykset itsenäisen pukeutumisen ja siivoamisen kannustamisessa kantavat kohtalaisesti hedelmää, siirrytään kertaheitolla itsenäisyyden toisiin sfääreihin. Hommat hoituvat nopeammin kuin nopeasti. Nopeasti tapahtuvat pukeutumisen lisäksi kaikenmoiset ennenkuulumattomat itsenäiset harkinnat ja ratkaisut ja toteutukset. Tästä päästään Vaahteramäen Eemeliin, jolle metkut vain tapahtuvat. Epäilemättä Eemelikin on neljävuotias.
Toisaallakin kukkii itsenäinen toiminta. Lilja. Käärmenainen luikertelee minne vaan, toisinaan se ei luikertele sieltä itse pois yhtä sulavasti. Loukot, kolot, ahtaat tilat vetävät puoleensa, ikäänkuin tyttö olisi jäänyt vaille osaansa ahtaista oloista?
Tyttö on tyttö, vaikka poikaseurassa pääasiassa aikansa viettäisikin. Hatut ja kengät sekä pukeutuminen mihin tahansa vetävät puoleensa kuin magneetti. Esimakua oli ikuisesti toistuva yöpaidasta esiinkuoriutuminen siinä illan vaiheessa kun olisi pitänyt jo kuorsata sikeätä unta. Sitten alkoi yöpaidan takaisin pukemisen harjoittelu ja eikös hetken kuluttua kuulunut sängystä huuto, kun paidan pääntie oli kuroutunut pehmeään pullukkaan mahaan tiukasti jumiin. Sittemmin on tyttö yhden aamun aikana riisuttu yöpaidasta ja puettu päivävaatteisiin yhteensä kolmekin kertaa, kun jokainen äidin piipahdus yläkerrassa kostautui jo puettujen vaatteiden riisumisella ja yöpaidan uudelleen pukemisella. Kunnes äiti löysi järkensä ja piilotti yöpaidan. Eläköön itsenäisyys.

2 kommenttia:

Jaakko kirjoitti...

Tuntuvat nuo kehitysvaiheet pätevän myös tällä puolen atlanttia. Erityisesti osui ja upposi tuo "Kolmevuotiaan fyysinen ja äänekäs ohjeiden vastustaminen.." -kohta. Meillä poika ajoin poika pullistaa rintansa ja nousee varpailleen perustellessaan äänekkäästi kantaansa (lue:huutaa pää punaisena: "Eeeeeeiiiiiikäääää").

Samoin tyttölasten pukemisharjoitukset tuntuvat perin tutuilta. Näin se meilläkin meni, tyttö osasi pukeutua itsenäisesti jo parivuotiaana.

Unknown kirjoitti...

Oooujee....Tuttua tarinaa...

Tulossa on se ehkä kaikkein eniten pelihermoja vaativa aika, jolloin Äidin Ehdoton Auktoriteetti murenee kuin tuhka tuuleen. Naapurin viisivuotias tietää ehdottomasti paremmin, mitä pitää pukea päälle ja leikkikoulun täti on sanonut, että aamulla ei tarvitse syödä mitään. Sanoi se niin!

Ulkopuoliset "auktoriteetit" hallitsevat
perheyhteisössä. "Mikon äiti sanoi... Tarhan täti sanoi... Pepen isä sanoi..."

Muistan, kuinka typeränä huusin lapselle tukka suorana, että MEILLÄ EI KUKAAN MUU SANO 
MITÄÄN KUN MINÄ JA PÄÄ KIINNI JA MINÄ OLEN
SENTÄÄN AKATEEMISESTI KOULUTETTU IHMINEN JA PEPEN ISÄ ON NIIN EI MITÄÄN!!!!!"
- silkkaa suuttumustani, kun jokaiseen pyyntööni/käskyyni tuli perustelu "Tarhan täti... Pepen Isä..."

Ihania kuvia, ihania pentuja...!

Love, SATUTÄTI 
Ps. muille blogilaisille: Liljakin osaa jo sanoa Satutäti. Olen vähän ylpeenä.