Lipittelyä

Minä olen lapsellinen, tiedän. Ehkä joku teistäkin muistaa joskus ala-asteella nauraneensa jonkun luokkatoverin puhevialle. Ässävikoja ja muita on korjattu yhden ja toisen lapsuudessa. Niilon puhehan on oikeastaan varsin selkeää, mutta silti olen epäreilusti ottanut oikeuden naureskella (itsekseni ja vähän tällä tavalla huomaamattomasti ainoastaan internetissä) niille muutamille harvoille Niilon puheen "epätaydellisyyksille"... ne vaan on niin hellyttäviä. 

Nyt kun laskeminen yhdeksääntoista on suomeksi hallussa, on Niilo opetellut laskemaan englanniksi: "Fan, tuu, fii, poo, fai.." Pyydän häntä toistamaan litanian aina uudelleen, ihan vaan pelkästään siksi että se on niin liikuttavaa -melkein toivoisin, ettei se tuosta enää muuttuisi miksikään. 

Melkein kaikki kirjaimet tulevat Niilon suomenkielessä niinkuin pitääkin, mutta yksi kirjain tekee kiusaa. Eräänä päivänä jo ihmettelin, että onko todellakin tässä kodissa kaljan juonti niin merkityksellisessä roolissa, että Niilo on keksinyt verbinkin sille: hänkin kuulemma kaljahtelee. Niilolla meinasi silloin, kuten usein muulloinkin mennä hermot, kun hän ei saa minua ymmärtämään mitä hän tarkoittaa. Kuten kaikki "hiili ja lotta" -vitsin tuntevat ymmärtävät, yksi kirjain voi muuttaa koko sanan, mutta minä en sitä aina muista ja sitten vaan ihmettelen että mitä se poika horisee. Silloin Niilo parka yrittää jotenkin murisemalla (mulisemalla) saada sanaan vivahdetta oikeaan suuntaan. Kun ei kieli pärise, niin jos kurkku sitten. Ja olisihan minunkin pitänyt ymmärtää -sinosaurusfani luonnollisesti kaljahtelee, kuten myös leijonat ja kalhut.

Mutta kukapa teistä ensimmäisenä hoksaa, mikä eläin täällä Amerikassa sanoo "Lipit, lipit"? Se ei ole äiti ja se kalja.