Joulu on taas

Joulunviettoon kotiimme laskeutui melkoinen joukkio vieraita, lämpimästi tervetulleina. Kaikista kuumimman vastaanoton sai komea "medium-size" kalkkuna joka pääsi lämmittelemään useammaksi tunniksi uuniin. Puolittain vahingossa pöytäämme päätynyt karpalo-piparjuurikastike kruunasi tämän tipusen hienosti.
Sovellettu joulupöytä teki tehtävänsä, etenkin kun pohjalle oli ladottu puolen päivän aikaan perinteinen joulupuuro joulurauhanjulistuksella valeltuna.
Illallisen jälkeen joku kävi soittelemassa ovikelloa, ja kas! Sieltä löytyi kumma nelijalkainen lahjapaperiin verhoiltuna. Tämä nelijalkainen ei päästä karvoja talouteen, mutta on kyllä johtanut lisääntyneeseen värikkyyteen huonekalujen pinnoilla ja eritoten Liljan mahasuolikanavan pinnalla. Ja hiukan myös paperillakin.
Muutenkin pukki oli taas perinteisen ylenpalttinen, mutta suuresta määrästä huolimatta laatu ei kärsinyt lainkaan. Mm. suomenkieliset kirjat ja CD-levyt sekä villasukat olivat huomattavan tervetulleita tähän kaukosuomalaiseen kotiin, vaikka vähemmän sivistävät supersankarin viitatkin ovat olleet kovassa käytössä.
Kyllä supersankarina ja pakettien avaamisessa olikin oma urakkansa, mutta onneksi velvollisuudet loppuivat siihen ja Liljakin saattoi levähtää hetken.

Hollywoodin tyyliin

Kuvannälkäisille laitan tässä pikimmiten pientä blogintynkää. Ensinnäkin on pakko todeta tuosta ylemmän kuvan Joulutähdestä, että vaikka onkin aika vauhdikas tyttö, niin on se kuitenkin löytänyt perinaisellisen pukeutumisgeeninsä sieltä muitten geenien joukosta. Niilosta poiketen Liljalla on jo nyt tiukkoja mielipiteitä minkä takin hän haluaa päälleen pukea, ja aika vänkääminen on saada tytölle pakkasella päälle toppatakki kun se vihreä kesätakki on se ihana mikä kelpaisi. Koska se osaa avata vetoketjun niin se kanssa avaa sen, joskus yrittää sen saada takaisin kiinnikkin ja ärähtelee itselleen tai sille vetoketjulle kun ei homma suju. Koska se kerran osaa vetää hihat ylös, niin se tekee senkin. Ja joka nainenhan tietää että saappaat on ihanat, vaan vielä täytyy ehkä miettiä että millaiset saappaat sitten. Asun viimeistelee tyylikkäät aurinkolasit, silmälasit saavat silloin lentää lepikköön.

Alemman kuvan asukokonaisuus on a'la mahatautisen pienen pojan toipumisfaasi äidin lämpimän aamutakin sisällä.
Toipilas oli sen verran toipilas, ettei edes hinkunut itse ulos vaikka lunta satoi ennätyksellisen paljon tämän alueen rekistereissä vaan katselivat suosiolla ikkunasta kun isä riehui lapion kanssa. Kisa oli epäreilu, yksi mies ja lapio vs. 60 cm uutta lunta vuorokauden aikana.
Viikonloppu meni kuivamuonavaraston tutkimusmatkaksi, kun koko kaupunki oli motissa parin päivän ajan. Onneksi seuraavana päivänä Niilokin oli jo riittävän voimissaan että saattoi ryhtyä isän avuksi lapiointipuuhiin.
Lilja ei tuntunut arvostavan lumihangessa kahlaamista, onneksi edes jalkakäytäviä oli saatu avattua tässä kohtaa. Mistään muualta niitä jalkakäytäviä ei olla vielä näin kolmenkaan päivän jälkeen saatu raivattua, vaikkakin paikoitellen teiden varsilla saattaa törmätä kymmenen miehen joukkioihin lapioiden kanssa, pyrkimyksenään raivata jalkakäytävät aura-autojen pakkaamien metristen kinosten alta. Tämä on kyllä kehitysmaa mitä tulee lumimyräkästä selviämiseen, eikä se tietenkään täällä olekaan niin tavallinen uhka... siitä huolimatta täytyy ihastella, että miten taas osasivat tämän sään toimittaa Hollywood tyyliin, paljon valkoista pehmeää lunta, jonka jälkeen maisemassa kuorrutetut piparkakkutalot kylpevät auringon paisteessa ja hankien hohteessa, asteita mukavat leppoisat -2 C. Lumilinnassani tunnelmoin hetken, kunnes poika tuli väittämään että se on oikeastaan hänen. Eihän aikuiset leiki lumilinnassa???

Mitä sylki suuhun tuo

Onhan sitä tullut valitettua, kuinka rutiinit tuntuvat välillä niin tylsiltä. Ja valitettua lasten epäloogisuutta. Montaa muutakin asiaa. Miten yleensä päivä juostaan läpi, kuin yrittäisit saada useamman eri jonglöörin pallot pysymään ilmassa samaan aikaan, eri puolilla estradia. Ja aina jossain ne pallot putoavat ja leviävät pitkin poikin.

Aamun kulkuun tiivistyy päivän pienoismalli. Saan nipin napin kannettua sapuskaa nälkäisten naperoitten naaman eteen sitä tahtia kun lautanen tyhjenee edellisistä, ja vaikka olen ottanut erikseen tavoitteeksi saada hetkeksi sellaisen painottoman tilan, jossa kaikki nauttivat omaa aamiaistaan -myös minä- niin se nyt ei vaan näytä onnistuvan minuuttia pitempään. Tai mitäpä asiaa kaunistelemaan. Puolta minuuttia... --Lusikka tippui! Hedelmässä on liikaa siemeniä, miten minä saan nämä pois? Maito loppui, saisinko lisää? Satsuma kirvelee suuta, mitä muuta voisin syödä? Miten minä saan tämän jugurtin auki? Ja sitten kaikki sama vähän vähemmän sofistikoituneemmalla kielenkäytöllä tähän päälle mölistynä: "Maima! Maima! (=maitoa)" "Kuukuu, kuukuu (=kurkku tai joku muu vihreä näköetäisyydellä)" "O-ou (=lusikka tippui)", "auta (=auta)". Ja sitten yhtäkkiä yksi ilmoittaa "kiitos, saanko nousta" ja kun se yksi on mennyt, alkaa toinen repiä ruokalappua ja kampeamaan itseään ylös syöttötuolista. Vaikka mikä olisi kesken. Ja sitten vähän siivoillaan maitoja jääkaappiin happanemasta, lakaistaan ruoanrippeitä lattialta ja pöydältä ennenkuin ne laahautuvat ympäri taloa. SEN jälkeen voi huokaista ja istahtaa juomaan jäähtynyttä kahvia ja optimaalisen rapeuden menettänyttä paahdettua leipää. Mutta yksi siemaus ja haukkaisu riittää, sillä johan jompikumpi tulee raportoimaan elimistön luonnollisesta toiminnasta tai ainakin pyytämään valoja leikkihuoneeseen. Sitten voinkin kaataa mukiin jäähtyneet loput kahvit viemäriin ja ripeästi laittamaan vaatetta niskaan, sillä Niilo on vietävä leikkikoululle. Onhan se hyvä jos toinen on saatu puettua samalla kun toisen pukeutuminen on ainakin puolessa välissä kauko-ohjauksella, mutta aina riittää pikku mausteita joilla noita viimeisiä kiireisimpiä minuutteja voi vielä sävyttää. Toinen tulee julistamaan prognostisesti "Kakka!" tai toinen käy pissamassa pöntön äärellä lahkeilleen. Tai sillä välin kun itse kipaisen yläkerrasta hakemassa vielä välttämättömimmät mukaani, niin molemmat ovat keksineet wc-pöntön pyörteiden kiehtovuuden -yleensä sen jälkeen kun se seisaaltaan pissaava on käynyt asioilla ihan itse ja osunut suurimman osan pönttöön. Loput siihen posliinin reunalle, johon molemmat koko vartalollaan nojaavat.

Kuitenkin joka päivään tulee täysin uniikki leima. Kolme (tai kohta neljä)-vuotiaan jutut ovat aivan omaa luokkaansa tajunnanvirtatekstien joukossa. Miten vakavaksi vetääkään äidin elämän iltarutiinit, kun iltapalalla istuu tonttulakkinen nappisilmä joka käy lähes yksinpuhelun vain pienellä kannustuksella tuettuna. Taustatietona tälle allakuvatulle illalle oli isän ilta suurlähetystöllä suomalaisten tutkijoiden saunatilaisuudessa aivan marraskuun lopussa. Mammalta oli tullut postissa joulunodotuspaketti ja joulu aiheineen oli ajatuksissa, kuten myös Suomi. Kirjoitin keskustelun tuoreeltaan muistiin, jotta muistaisin sen todellakin sana sanalta, sillä muutenhan juoni olisi saattanut katketa...

N:"Syökö isäkin siellä saunalla makaronilaatikkoa?"

Ä:"En usko, varmaan on ihan amerikkalaista ruokaa"

N:"Miksi? Mutta nehän on suomalaisia setiä?"

Ä:"Mutta varmasti ovat ostaneet ruoat amerikkalaisesta kaupasta"

N:"Minä olen kyllä toista mieltä."

(kolmen sekunnin tauko)

N:"Kutsutaan ne sedät leikkimään meille, minun kanssani. Ne voivat jäädä yökylään."

(kolmen sekunnin tauko)

N:"Mutta ehkä isä juo siellä glögiä. Koska se on joulujuoma. Meidän pitäisi juoda glögiä. Tosiasiassakin."

Ä:"Niin pitäisikin, olet ihan oikeassa."

N:"Mutta miksi pöpöt on syntyneet? Minä en tykkää niistä pöpöistä, ilkeistä pöpöistä. Minun mielestä ne voisi asua toisella planeetalla. Jupiterissa. Pöpöt on ihan tyhmiä. Paitsi kiltit pöpöt. Mutta entäs jos joku lääke jahtaisi niitä? Ja ne solut?"

Onneksi siis joku meidänkin perheessä joskus pistää vaikka rillit ihan väärin päin päähänsä, niin että äitiä naurattaa. Toinen on verbaalikoomikko ja toinen vaan koomikko.

Halloween v.2

Tänä vuonna Niilo halusi olla noita (vaikka aivan ensin hän olisi halunnut pukeutua viime vuoden elefanttiasuun, mutta sitten Halloweenin noitateema vei mukanaan), mutta koska noitakostyymin kokoaminen olisi ollut vaivalloisempaa niin Vampyyrikreivi (ref. Hui Kauhistus, M. Kunnas) oli varsin mainio vaihtoehto -varsinkin kun äiti löysi asun tarjouksesta!
Varsinaisen Halloweenin aattona kaikki Niilon leikkikoulukaverit saapuivat koululle asuissaan ja saatiin ihastella ihan päivänvalossa lajien kirjoa. Mm. ankka, sammakko, panda, prinsessa, kissa, koira, keiju ja opettajanoita (jolla muuten ihan omat hiukset tuossa valtoimenaan) kulkivat pihalla paraatissa ja vanhemmat parveilivat ympärillä ottamassa valokuvia. Hauskaa sinänsä että asusta on iloa enemmänkin kuin vain illan karkinkerjuuretken ajaksi.
Karkinkerjuulle lähdettiin samaa matkaa naapurin Max-pojan kanssa, joka oli pukeutunut idolikseen Tuomas Veturiksi. Lilja vaappui ensi metrit vauhdissa mukana lehmäasussaan, mutta sateen alettua siirtyi arvioimaan tapahtumia kantorinkasta.
Pihojen koristeet olivat parhaimmillaan silkkaa erikoistehostenäyttelyä. Kiehuva ja höyryävä noidan pata oli pikkunäpertelyä naapurin maassa värähtelevän irtirepäistyn verisen ihmisenpään ja itsekseen eteenpäin raahautuvan kädentyngän rinnalla. Äänitehosteet huokailivat ja ulisivat puskista. Lapsethan siellä kiertävät, mutta kyllä taisi osa tehosteista olla ihan niitä perheiden isompia lapsia (isiä ja äitejä) varten. Huomattavaa oli se, että lähes puolet kadun aikuisista oli myös pukeutunut, omaksi tai lasten iloksi.
Illan päätyttyä jaettiin saalis tasapuolisesti, Lilja sai keksin, Niilo rusinoita ja pari tikkaria sekä pari hedelmäkarkkia ja isä ja äiti paaaaaljon paaaljon suklaapatukoita, loput pistettiin kiertoon, tarjottavaksi meidän ovikelloa soitteleville keppostelijoille.

Puuhaa riittää

Syksyn mukana saapui kalenteriin yhtä ja toista puuhaa ja menoa. Viime viikonloppuna alueen paloasemat viettivät Rescue dayta, jonka perimmäinen tarkoitus on tietysti varainkeruu. Paloaseman, paloautojen ja ambulanssien ovet olivat avoimena kaikelle kansalle, ja lapsiperheitä virtasi kaikista suunnista kohti ilmapallojen ja pomppulinnan kirjavoittamaa paloaseman pihaa. Niilo pääsi koeistumaan ison paloauton ohjaamon, ja sen jälkeen sammuttamaan "tulipaloa". Lapsille oli tarjolla myös palomiehen kypäriä ja kaikesta tästä lapsiystävällisyydestä sulaneina ostimme sitten ylihinnoitellun t-paidan jossa on pieni virkamerkin näköinen printti ja teksti "I support our local heroes". Tämä "palomiehen"paita oli niin tärkeä, että sitä ei sopinut pistää alimmaiseksi leikkikouluaamuna, vaan päälimmäiseksi jotta kaikki näkivät.
Samana päivänä oli naapurin pojan bar mitzvah (13 vuoden iässä juutalaislapset kutsutaan tooraan, ihan vaan tiedoksi) jonne meidätkin muiden lähinaapureiden lisäksi oli kutsuttu. Aamun synagogatilaisuus jäi käymättä, mutta illan tilaisuuteen valmistauduimme koko perhe. Rippijuhlien kakkukahvikuvioiden sijaan olikin tiedossa massiivinen iltajuhla, ja kokonaisuus muistutti enemmänkin häätilaisuutta. Alkuun muutama coctail-pala (ei kosherista tietoakaan...) ja baari auki, pojan juhlien signature-drinkkiin tuli ainakin vodkaa ja Blue Curacao -likööriä... ei siis lasten juoma sekään. Seuraavaksi oli leivän hepreankielinen siunaus, ja tuolitanssi (elokuvista tuttu), mutta sen jälkeen uskonto ei vilahtanut missään. Aikuisten lisäksi paikalla oli liuta teini-ikäisiä, ja heitä hauskuuttamaan oli tilattu dj ja erillinen tanssittaja. Yleisölle jaettiin "hassuja" aurinkolaseja ja hattuja, spray-maalien kanssa varustautunut taiteilija teki yksilöityjä huppareita kaikille halukkaille. Ja kolmen ruokalajin illallinen tarjoiltiin tietysti pöytiin. Tämän kaiken allekirjoittanut koki naapureiden seurassa, kun muu perhe pakeni kotiin nukkumaan.
Seuraavalle viikonlopulle on tiedossa Niilon leikkikoulun varainkeruutapahtuma "Truck touch" jossa kolmen taalan lipun ostamalla pääsee kiipeilemään ja tutkimaan jos jonkinlaisia kuorma-autoja, roska-autoja, nostolava-autoja... Siellä ensimmäisessä lippujenmyyntivuorossa on Niilon perheen edustaja, eli minä. Sieltä sitten onkin syytä huristaa reippaasti kotiin, ennenkuin kotikatu suljetaan sillä iltapäivällä kadulla vietetään Block partya. Se tarkoittaa että tämän kadunpätkän asukkaat kantavat tuoleja, pöytiä, ruokaa ja juomaa ulos ja lapset saavat kerrankin kulkea kadulla vapaasti ilman pelkoa auton alle jäämisestä. Ja mitä luultavimmin seuranpitokaan ei tule olemaan pakkopullaa, naapurit ovat oikeasti mukavia. Tämän kaltaisia tapahtumia on näkynyt siellä ja täällä keväästä alkaen, ilmeisimmin ihan tavallista täällä.

Näiden kaikkien juhlien ja tapahtumien välissä onkin sitten vaan pientä puuhastelua. Lakaisu- ja haravointisesonki alkaa taas, ja viime vuonna haravoimisesta kipeytynyt läheslihakseton olkapääni vaivasi sen verran pitkään, että arvelin lasten kouluttamisen olevan paikallaan. Niilon mielestä lakaiseminen uudella luudalla on kivaa. Liljan kanssa on vielä vähän työtä tehtävänä. Lakaisemisen keskeyttäminen valokuvassa poseeraamisen ajaksi on tylsää. Mutta pitihän niitten poseerata teille näytiksi, sillä tuolla tavalla ne yleensä istuvat odottamassa kun äiti purkaa autosta kasseja.
Niilon leikkikoulu sujuu oikein hienosti, opettaja tuntuu tykkäävän Niilosta ja vaikka englanninkielisten tarinoiden kuunteleminen hiljaa käy liiaksi pojan kärsivällisyydelle (hihi-hihi, kuti-kuti viereiset lapset!) niin toistaiseksi opettaja jaksaa amerikkalaiseen tapaan ylistää kuinka "adorable boy" Niilo on. Kun Niilo on leikkikoulussa, äiti huristaa ympäriinsä kilpavarustelun kurimuksessa. Yhtäkkiä joka ikinen Niilon syyskelpoinen kenkäpari on käynyt niin pieneksi, että jalkaa ei saa edes tilapäisesti survottua sisään. Ne housut, joiden lahkeenpituus oli vain hieman alimittainen keväällä, kuuluvat nyt luokitteluun "capri-housut". Liljakin on huristanut ohi yhden vaatekoon kesän aikana mutta saa tyytyä pihalla Niilon vanhoihin vaatteisiin. Kuitenkin koska silmälasit ja Juicen tukkatyyli ovat saaneet useimmat vastaantulijat luulemaan Liljaa pojaksi, päätti äiti turhamaisuudessaan sitten ostaa vähän tyttömäisiä vaatteita kauppareissuille ja muutenkin ihmisten ilmoilla liikkumiseen. Siispä ainakin lapset ovat nyt amerikkalaiseen tapaan "uudistautuneet". Tosin ketkujen metkut ovat ennallaan, vaikka pientä intensiteettieroa on nähtävissä. Liljasta on tullut ketkumpi, joka läpsii äitiä ja nauraa päälle, kun taas Niilosta on tullut vähän isompi poika, joka kieltää puolta vuotta nuorempia tekemästä tuhmuuksia. Jollei ne tuhmuudet satu olemaan erityisen kiinnostavia myös hänelle...

Syksyn tullen

Kesän kuumuus on helpottanut -useimpien päivien osalta, vaikkakin täkäläiselle ilmastolle tyypillisesti kylmän tai suhteellisen kylmän jakson keskellä saattaa satunnaisesti kukkia kuumia ja kosteita päiviä. Ulkona oleilusta on taas tullut nautittavaa, ja parasta mitä Niilo tietää on eväsretki. Sen voi toteuttaa vaikkapalla marssimalla takapihan poikki pihakeinuun syömään välipalaa, maitokin maistuu niin herkulliselle kun sen saa juoda pillitetrasta.
Taannoin retkeilimme hieman takapihaa pitemmällekin. N. 40min ajomatkan päässä sijaitseva Sugarloaf Mountain toi tunnelmaltaan, merkillistä kyllä, mieleen Turun Katariinanlaakson jossa on vietetty useita sunnuntai-iltapäiviä. Mittakaava on tietysti aivan toista luokkaa, mutta erityisen ilahduttava kokemus se oli kuitenkin. Kummasti naama oli pysyvässä virneessä, ja se ei johtunut viimasta. Lisäksi päätös kavuta vuoren laelle lapset repuissamme sai naamaan vähän toisenlaistakin virnettä, mutta kyllä se oli hauskaa. Niilokin oli jo aktiivinen osallistuja, välillä kyydissä, välillä omin jaloin ja kysymällä ainoastaan n. kymmenen kertaa "milloin me syödään eväitä?".
Syyskuun puolivälissä Niilo meni "kouluun" kuten täällä sanotaan. Preschool eli Pre-K eli pre-kindergarten, eli suomalaisittain leikkikouluhan se. Kindergarten on täkäläisille samaa kuin suomalaisille esikoulu. Ja Niilo on innoissaan kuuluessaan ryhmään nimeltä Bluebirds (3-vuotiaat). Yhteensä 4 leikkikouluaamua takana, ja Niilo kertoo meille ylpeänä leikkikoulukavereistaan nimellä ja heistä paras kaveri on Tommy. Sattumalta kyseessä on 3 kk ennenaikaisena syntynyt, nyt 3 vuotias poika joka ei puhu aivan yhtä paljon kuin muut ikäisensä -Niilo on siis löytänyt hengenheimolaisen kielipuolena. Kielirajoitteisuudesta huolimatta Niilo pärjää leikkikoulussa englannin kielellä jo nyt varsin hyvin, ja kehityksen suunnan voi helposti arvata. Opettaja kehui, että yhteistyö sujuu mukavasti, kotiläksynä on harjoitella satujen kuuntelemista englannin kielellä. Koska koulu on ko-operatiivinen eli vanhemmat osallistuvat toimintaan, olen minäkin saanut jo viettää yhden aamupäivän neljäntoista kolmevuotiaan apuna pesemässä käsiä, jakamassa välipalaa, auttamassa askartelunjälkeisessä siivouksessa ja yleisen järjestyksen valvonnassa. Hienosti se meni. Siis äiti pärjäsi ihan ok. Ja yllättävää kyllä Niilo ei käytännöllisesti katsoen kertaakaan leikkien aikana turvautunut minuun, ei suomenkielellä eikä muutenkaan -ainoastaan kun hän oli itse käsienpesuvuorossa tai välipalan saantivuorossa. Askarreltuaan meduusan opettajan ohjeiden mukaan, hän kailotti luokan poikki kauempana seisovalle opettajalle "mrs. Wooteeeen (Mrs. Warthen), mrs. Wooteeeeeeen! Look at this!" ja äiti katsoi sivusta monttu ammollaan. Milloin se tuon on oppinut?

Liljan rillejä on korjattu jo kolme kertaa optikkoliikkeessä, äiti on alkanut metsästää varaparia (ja se ei olekaan helppoa, mistä noin pieniä rillejä oikeen saa täällä Amerikassa????) ja hihnaa laitettavaksi niskaan, jotteivät pudotessaan häviä matkan varrelle. N. kolme pientä sydänkohtaustakin olen käynyt läpi, kun lasit ovat hävinneet jossain jättimäisessä supermarketissa tai ostoskeskuksessa. Kyllä Lilja niitä muuten pitää, mutta hänen tylsistyessään autossa tai ostoksilla koittavat rilleille kovat ajat. Tyttö muuten osaa sittenkin puhua. Tärkeitä asioita. Nenä. Pupu. Ko-ko (korva). Kakka. Vauva. Lehmä sanoo vienosti "muuu" ja koira "uh, uh", ankka "kak-kak" ja kissakin "miaaaaau". Ja perusmantra on "mami. mamiii mamiii mamiii mamiii". Äitiä se ei sano. Enää. Mami tarkoittanee vähän kaikkea tärkeää. Isää ja äitiä ja ruokaa ja tuttia ja... Itse en ole kertaakaan itseäni mommyksi kutsunut, mutta Niilopa on valinnut sen käyttöönsä?! Samaistumista kavereihin varmaankin. Ja siitähän se Lilja oppii.
Viimeisenä kehaisuna tämän aamun "jes! tästä se alkaa!" elämys. Niilo luki Liljalle kirjaa. "Katso. Tässä on pupu. Pupu." Ehkä muutama vuosi vielä pitää odotella, ennenkuin Niilon voi jättää lapsenvahdiksi...

Jutun juurta

Lilja sanoo "nenä". Muuta se ei sitten sanokaan.

Niilo sanoo takapenkiltä "keskity ajamiseen" (kun äiti yrittää punaisten liikennevalojen ajan kutitella Liljaa pysymään vielä hereillä). Tai "Seis, minä olen poliisi. Stop. Police." (seisoen kädet leväällään tiellä, kun joku kaverin äiti yrittää kotiinlähdön hetken saavuttua, ja sadannen kehoituksen jälkeen, saada lapsensa lähtemään ovelle päin).

Rilli-Lilli aka The Nutty Professor

Kehitys toukka-asteelta American Girliksi oli huima, mutta..

...nyt siitä on tullut pikkuinen villi Rilli-Lilli joka paiskoo rillit lattiaan ja talloo päälle, jos asiain laita ei miellytä pikku professoria.

Perheen päivittäinen viihdyke näinä päivinä on etsiä Liljan silmälaseja. Onneksihan lattioilla ei ole muuten yhtään mitään tavaroita. WC-pöntön mahdollisuutta rillien hautapaikkana ei voi sulkea pois, vaikka toistaiseksi sinne on päätynyt vain jotain vähemmän tärkeitä esineitä.

 

Maaseutumatkailua

Lähdimme metsästämään mustapukuisia ja pitkäpartaisia miehiä hevoskärryissään, jonka piti oleman tavallinen näky amishien ja mennonniittien asuinalueilla Pennsylvaniassa. Löysimme matkaoppaan suositteleman Amish Farmin, joka oli esittelemästään vaatimattoman elämäntavan kulttuuristaan huolimatta ehta turistirysä heti huvipuiston ja Targetin (perheenäidin perustarvikekauppa) vieressä. Farmilla oli kylläkin lapsenmielisille mukavia asioita kuten feikkilehmä jonka utareista sai halukkaat tirautella vettä sankoon, sekä erilaisia kotieläimiä -vuohia, kanoja, lampaita, possuja... Näin kyllä yhden takkupartaisen miehen ajavan turisteilla lastattua hevoskärryä. Vaikka mielikuvissa välkkyneet kuvat idyllisestä maaseudusta ja sen rauhaa rakastavista asukkaista eivät tulleet tällä reissulla vastaan, ja läheisin kontakti amisheihin on edelleenkin se Giantin kylmätiskissä tarjolla oleva amish-kanan rintapalapaketti, oli reissussa muita aitoja kokemuksia.  
Pidättäydyimme sinnikkäästi navigaattorin inttämisestä huolimatta pikkuteillä ja uskomme kyllä ajaneemme aivan aitojen, tavallisten amerikkalaisten pikkukaupunkien raiteilla -kokemus, josta ei ole tietoakaan Bethesdan rikkaiden ja vielä rikkaampien ihmisten asuttamilla lähiöteillä. Ajelimme perusketjuravintoloiden ohi ja odotimme sitä oikeaa. Odotus kannatti. 50-luvun alkuperäisessä asussaan asiakkaita palveleva Lee's diner tarjosi kulahtaneiden muovipenkkien ja himmenneiden peltisten keittiökalusteiden tunnelmaa sekä ystävällistä palvelua ja hyvää perusruokaa.
Nälän tainnuttua jatkui matka sumun verhoamien maissipeltojen halki vuoristoradan lailla ylös ja alas mutkittelevilla pikkuteillä, joiden yli loikkivat peurat olivat pikantti lisämauste, tai varteenotettava riski kotimatkalle. Mukava retki kaiken kaikkiaan. Ehkä vielä suuntaamme uudemman kerran alueelle, sillä liikennemerkit alueella varoittivat hevoskärryistä liikenteessä ja luulisi niitä sitten siellä oikeasti olevankin -edes peuravaroitusmerkkiä en nähnyt, vaikka peuran näinkin loikkimassa tien yli.

Kesää siellä ja täällä

Alkuperäisen suunnitelman mukaan meillä oli lennot Suomen kesään 3. heinäkuuta, mutta 7 tunnin lentokenttähengailun uuvuttamana palasimme kotikadulle vielä yhdeksi yöksi. Amerikan Yhdysvaltojen kansallispäivä 4. heinäkuuta valkeni kirkkaana ja kadulla oli lapsia pyörineen sinivalkopunaisin koristein tuunattuina. Ennen seuraavaa yritystä päästä lennolle Suomeen kulutimme aikaa menemällä kadulle ja Niilo tietysti pyöränsä kanssa myös. Niinpä meitä valistettiin, että aivan tuota pikaa alkaa lasten kansallispäivän pyöräparaati viereisellä kadulla Bulls Runilla. Vailla odotuksia ja käsitystä mitä tuleman piti, suuntasimme massan mukana paraatipaikalle jossa myös nämä suomalaislapset saivat kannettavakseen pienet liput. Vanhempansa eivät osallistuneet käsi sydämellä lausuttuun valaaan ennen juhlallisuuksien alkua, mutta uskoisin ettei kukaan kiinnittänyt asiaan kummemmin huomiota.. ja sielläpä sitten pyörimme juhlahumussa mukana viimeiset hetket ennen pakkautumista matkavarusteisiin ja lähtöä lentokenttäpäivän numero 2 viettoon. Onneksi tällä erää lento sujui suunnitelmien mukaisesti ja ylen uupuneina saavuimme Suomen kesään.
Niilo Nauvossa, kerrankin pääsee taas ihan merenrantaan pluttaamaan... Ai ai, oli se Suomen kesä herkkuineen niin ihana!
Lilja oli ensimmäistä kertaa elämässään saunassa ja sen jälkeen ensimmäistä kertaa meressä uimassa. Voi miten kivaa oli, kummatkin!
Mustikkametsässä. Jotain aivan toista luokkaa kuin Chileläiset pensasmustikat... jo pelkästään se, että mustikkapöheikköjen vieressä kulki muurahaisten kuhiseva valtatie, teki mustikoista paljon paljon maukkaampia.
Suomi-neito on Suomi-neito. Ja se saa muuten silmälasit muutamien viikkojen päästä. 

Saa nähdä miten Amerikkalaisten ulkonäkökeskeinen ja silmälasivastainen kulttuuri sopeutuu Lilli-pienen laseihin, tulleeko kohdelluksi aivan tomppelina vaiko kenties tulevana Nobel-nerona? Joka tapauksessa Suomen matkan yksi mukavia anteja oli se, että nyt tämä olo täällä tuntuu oikeastaan ihan mukavalta taas -kun tietää että siellä se Suomi pysyy paikoillaan sillä välin kun me kokeilemme tätä erilaista elämää vähän aikaa. Ja sitä paitsi, täällähän meidän arki helppoudessaan nyt on. Suomen-loman hullunmylly kävi koville meille kaikille, tekee hyvää nähdä lapset nyt rauhallisina tutussa ympäristössä, täällä kotona. Bethesdassa... Pahoitteluni, Suomi. Tällä kertaa näin päin. Tästä huolimatta ei ole mitään epäilystä, ettemmekö palautuisi sitten aikanaan ensi vuonna pysyvästi Suomeen, niinkuin suunniteltua. Suomi-neito on Suomi-neito.

Oikein hieno tyttö lämpimässä kesäsäässä

Viime viikkojen sää on ollut varsin vaihtelevaa. Usein on kuuma, tai täkäläisessä mittapuussa lähinnä varsin lämmin ja se onkin syytä pitää mielessä kun nykyisestä n. 32 C asteesta on vielä matkaa kesän kuumimpiin lähes 40 C lämpöasteisiin. Vettä on satanut niin että takapihalla on pysyvästi jättimäinen lätäkkö ja maa on melko mutainen. Kosteutta on ilmassakin, välillä tuntuu että kosteutta voisi kauhoa ilmasta mukiin juotavaksi. Yhteinen nimittäjä lähes jokaiselle päivälle on se että jossain vaiheessa päivän tai yön aikana on ukkostanut. Ihme kyllä lapset eivät ole siitä häiriintyneet, ja se onkin onni sillä yöunet olisivat muuten jääneet vähiin meiltä kaikilta. Nyt olen ainoastaan kärsinyt liiasta kuumuudesta öisin, ja viime yönä lähdinkin viilentämään itseäni terassin ovensuuhun, mutta täytyy sanoa etten huomannut eroa sisä- ja ulkolämpötilan välillä. Säästellään ilmastointidollareitamme kaikista kuumimpiin päiviin...

Päivällä mukavaa vilvoitusta saattaa olla tarjolla naapurin sadettajan ympärillä, mutta koska kaikki muutkin äidit seisoivat siivosti sivussa, arvelin että niin lienee minunkin syytä seistä -saattaisinhan liukastua ja kaatua jonkun naapureiden lasten päälle. Niilo kyllä nautti koko rahan -naapurin rahan- edestä. Jos ei naapuri tarjoa suihkua, niin jonkun sortin kylpy on aiheellinen lähes joka ilta. Mutaa ja hikeä riittää pestäväksi. 

Omatkin vaatteet ovat tiheään vaihdossa em. mudan tai useammin hien vuoksi. Tänään jouduin ravintolaan lähtiessämme, ja päivän kolmatta vaatekertaa vaihtaessani turvautumaan valkoiseen hulmuavaan hameeseen, jota käytännön syistä ei juuri tule käytettyä. Muuten olo oli kyllä kuin sillä hirveällä isolla sialla, hiki ei laantunut lainkaan ja naaman punoitus vaikutti pysyvältä. Niilon ilme kertoi kuitenkin suuresta hämmästyksestä kun laskeuduin alas portaita (vrt. paimenet ja enkeli...). Ja sitten tuli juuri kuin tilauksesta sen "se on ihan hyvä" -kommentin vastine, tällä kertaa pojan suusta ja paranneltuna versiona. Poika oli niin vaikuttunut tästä harvinaisesta ilmiöstä, että alkoi haltioituneella äänellä ihmetellä "Mitä sinulla on päälläsi, äiti?" "Mekko" "Kaunis mekko. Sinä olet kaunis äiti" ja tuli hurmaantuneena halamaan mekkoa. "Tälläinen ihana valkoinen mekko." Seuraavaksi laiton korvakoruja, ja Niilo katseli uteliaana "Mitä sinä teet?" "laitan korvakoruja" "Miksi?" "jotta näyttäisin oikein kivalta isän mielestä (samalla tiesin että ei ne pienet korvakorut pyyhi sitä naaman punoittavaa kiiltoa näkymättömiin). "Isä varmaan ihastuisi" sanoi Niilo ja sanoi "Sinä olet oikein hieno tyttö".   
Seuraavaksi poika ihmetteli että milloin hän kasvaa niin isoksi pojaksi että saa myös sellaisen hienon mekon. Sanoin, että miehet ei kauhean usein käytä mekkoja, lähinnä kai Skotlannissa ja jossain Tyynenmeren saarilla. Niilo totesi että hänen varmaan pitää mennä jonnekin autiolle saarelle jotta hän saa myös mekon.

Amerikkalaisia kulutustottumuksia?

Niilo oli istunut aamulla katsomassa telkkarista lastenohjelmia ja tuli sen jälkeen keittiöön, jossa istuin lukemassa uutisia internetistä. "Minä laiton telkkarin pois" sanoi Niilo. Luontevana jatkona tälle Niilo sanoi "Minä haluaisin että minulle tulisi uusi äiti" ja kiipesi seuraavaksi äidin syliin. Äitihän istui äimän käkenä. Ymmärtäisin jos olisin kovasti komentanut Niiloa viime hetkinä tai päivinä edes, mutta tässähän ollaan eletty ihan sopuisasti... lieneekö se uusi äiti sitten sellainen joka ei istu tietokoneen ääressä näin usein? Tai sellainen joka siivoaisi paremmin ja useammin, koska seuraava valituksen aihe oli se että Niilon paikalla ruokapöydällä oli murusia. Vähän tästä otettuna kysyin, että etkös sitten enää tykkää tästä äidistä. "Kyllä minä tykkään sinustakin". Onneksi edes niin. Lopulta saattaahan kyse olla siitä, että Niilolla XY-kromosomipari harjoittelee toimintaansa, sillä kun kysyin että mistä sinulle tuollainen asia tuli mieleen, vastaus oli "Meidän autosta". Olipa sitten kysymys autosta, vaimosta tai vaikkapa äidistä, uudempi malli on aina uudempi malli? Täytynee tarkistaa, onko Niilon isällä ollut jotain uudistautumissuunnitelmia, jotka olisi jakanut poikansa kanssa...?

Oivalluksia osa 1

 Amerikkalaisen ihmisen kehitys. Asumme alkumeren rantamilla. Sataa lähes päivittäin, on kostean kuumaa. Lähes joka ilta ja yö ukkonen jyristelee ja salamat välähtelevät valaisten tienoota. Tälläisissä olosuhteissahan elämä on kai joskus saanut alkunsa, joten ilmeisesti olosuhteet ovat edelleen mutatoineet eurooppaihmisestä amerikkaihmisen, kaikkine omituisuuksineen. Onneksi olemme täällä vain 2 vuotta, joten vaikutukset meihin eivät ole yhtä tuntuvat tai ainakaan eivät varmaankaan jää pysyviksi...

Niilo ja englannin kieli. Niilo on nokkelana poikana hoksannut, että tässä maassa ihmiset puhuvat jotain muuta kieltä, kuin mitä meillä kotona puhutaan. Joitakin englannin kielen sanoja on siis jo talletettu muistiin, mutta  kaiken sen sanottavan (mitä Niilolla on kielellään) tuottamiseksi englanniksi kyseinen sanavarasto ei riitä. Siispä Niilo joko a) mokeltaa sujuvasti siansaksaa ja ryydittää sitä muutamalla englanninkielen sanalla tai sitten b)  puhuu suomen sanoja englanninkielen intonaatiolla tai taivutuksella. 

Esimerkkinä ensimmäisestä voisi olla tilanne, jossa Niilo haluaisi saada hyllyllä olevan leikkiauton kaverin kotona. Poika alkaa kädet ihmettelevästi leväällään mölistä jotain -blab bla blaa blabla blaa- ja heittää perään sanan "car". Vaikka Niilo on siis jo edennyt henkisesti siihen vaiheeseen, missä ei tarvita äitiä tulkiksi, niin keskustelukumppani yleensä vielä tarvitsee Niilon äitiä tulkiksi. 

Esimerkkinä jälkimmäisestä on vaikkapa se kuinka Niilo haluaisi mennä kyläpaikassa leikkimään ihanaan kellariin, jossa on kaikki hauskat lelut. Niinpä Niilo sanoo emännälle (jälleen kädet ihmettelevästi leväällään) "Kellar?" nostaen sanan loppupään kysyväksi kiekaisuksi ja pehmeällä r-kirjaimella vieläpä. Ja edelleen äiti tulkkaa. Metrossa Niilo tervehti kahta nuorehkoa naista vastapäisellä penkillä "Hi, tätis!", mutta sitä en alkanut tulkkaamaan.

Oivalluksia kertakaikkiaan. Kuten myös se, että Liljallekin pitää puhua siansaksaa, koska se ei puhu suomea, vaan jotain kieltä mitä Niilo ei ymmärrä. Ihan loogista. 

Lintubongauksen alkeet. Kävi ilmi, että se mielenkiintoisen karheasti rääkäisevä eksoottinen lintu pihapuussamme ei ollutkaan lintu vaan orava. Mutta on täällä niitä lintujakin, ainakaan kaikki ne lentävät ei voi olla mitään liito-oravia. 

Lilja = taapero. Vähäisistä hiuksistaan huolimatta tyttö ei todellakaan ole enää mikään vauva, vaan ihan ehta taapero. Vaikka se ei vielä puhukaan -tässä kohtaa äitiä hämätään, sillä Niilohan puhua pajatti vastaavassa iässä jo solkenaan sanoja. Voi tietysti olla että Liljan "äijgä" tarkoittaa äitiä (mutta totta puhuen, mikä ihme se onkaan ettei puhu, kun sen "keskustelukumppani" Niilo puhuu sille siansaksaa... jos Niilo kasvaakin nyt kaksikielisessä ympäristössä niin Lilja kasvaa kolmikielisessä ympäristössä). 

Muuten taaperomme ymmärryksessä ei taida olla vikaa. Kun on puhe jugurtista, mennään jääkaapille, ja kun on puhe nukkumaanmenosta lähdetään jo rynkyttämään portaitten alapäässä olevaa porttia. Vaatteita se yrittää itse ottaa pois ja erityisesti kun kysytään missä on Liljan napa. Se nauraa räkättää ruokapöydässä Niilon irvistelyille ja rypistelee naamaansa itsekin. Kun se ei saa haluamaansa, se kehittää kiukkukohtauksen ja valahtaa spagetiksi käsissä. Kaiken tämän se on salakavalasti opetellut naamioituneena mitään ymmärtämättömäksi vauvaksi. 

Ison pojan sängyssä Isossa Omenassa

Perhe päätti vaihtaa Memorial Dayn pidennetyksi viikonlopuksi maisemaa ja ilmastovyöhykettä astetta pohjoisemmaksi. Karttaohjelman lupaaman neljän tunnin ajon venyttyä lähes viideksi ja puoleksi tunniksi ruuhkien ja vajaan tunnin kirmailutauon ansiosta, saapuminen hotellille tuntui taivaalliselta. Onnellisin sinä iltana taisi olla eräs kolmevuotias joka sai itselleen kokonaisen Queensize parisängyn --hulppea sija ruodon levätä jos kyseessä on 14 kg ja 95 cm kokoinen poika, mutta ahdas ja upottava jos sitä jakaa kaksi ihan tavallista aikuista....
Lauantaina aloitimme turismin tärkeimmällä. Ylläolean kuvan Rockefeller centerin näköalatasanteelle lähdimme suunnistamaan vasta kun lapset oli laskettu Central Parkin viheriöiville nurmille ja leikkipuistoon kuluttamaan edellispäivänä varastoitua energiaa. Eipä tuo jättimäinen puistoalue ollut vastenmielinen kokemus aikuisillekaan, saksofonin soittelijat siltojen alla ja leuto lämmin tuulenvire puiden alta hivelivät korvaa ja päänahkaa virkistävästi. 
Koska liikkuminen lasten kanssa halki suurkaupungin ei aina suju suorastaan rivakasti, onnistuimme suorittamaan suunnitellun raikkaan sunnuntaiaamun kävelyn Brooklyn bridgella vasta kun lasten lounasnälkä oli laannutettu ja päivä oli kallistunut iltapäivän hehkuvaan kuumuuteen. Sillallahan tungeksii turisteja kamerat kourassaan, ja mikä ettei, näköalat olivat mainiot. Samaisella sillalla olikin oiva tilaisuus saada harvinainen otos koko perheestä, sillä japanilaisturisteilla yllättäen riitti ymmärrystä kameran kanssa kättään venyttävälle perheenäidille, joka halusi kaverikuvan itsestään miehensä kanssa Brooklyn bridgella.
Kyllä reissussa rähjääntyy, ja lapsiparkojen kestävyydessä alkoi näkyä sunnuntai-iltana uupumisen merkkejä kun etsimme ravintolaa Pikku Italian turistirysien joukosta.
Jos nyt reilua viikkoa myöhemmin kysyy Niilolta, mikä siellä oli kivaa siellä New Yorkissa, on vastaus selvä: strategisesti viimeiseksi, maanantai-aamupäivään (eläintarhan lisäksi) jätetty vierailu vesipuistoon eli yhteen Central Parkin leikkipuistoista jossa vesisuihkut ruiskuttelivat viilennystä lasten mieliksi. Kuvasta saatatte bongata erään Maryland-lippistä päässään pitävän pikkupojan, jonka riemu oli aivan rajaton. 

Kulta lusikka suussa

Liljan päivän kunniaksi puurotahmaa lattioissa ja pöydässä vierastava äiti lopulta päätti katsoa muualle ja antaa Liljalle lusikan kauniiseen käteen. Kyllä se vaan suuhun meni se puuro... osittain.