Mitä sylki suuhun tuo

Onhan sitä tullut valitettua, kuinka rutiinit tuntuvat välillä niin tylsiltä. Ja valitettua lasten epäloogisuutta. Montaa muutakin asiaa. Miten yleensä päivä juostaan läpi, kuin yrittäisit saada useamman eri jonglöörin pallot pysymään ilmassa samaan aikaan, eri puolilla estradia. Ja aina jossain ne pallot putoavat ja leviävät pitkin poikin.

Aamun kulkuun tiivistyy päivän pienoismalli. Saan nipin napin kannettua sapuskaa nälkäisten naperoitten naaman eteen sitä tahtia kun lautanen tyhjenee edellisistä, ja vaikka olen ottanut erikseen tavoitteeksi saada hetkeksi sellaisen painottoman tilan, jossa kaikki nauttivat omaa aamiaistaan -myös minä- niin se nyt ei vaan näytä onnistuvan minuuttia pitempään. Tai mitäpä asiaa kaunistelemaan. Puolta minuuttia... --Lusikka tippui! Hedelmässä on liikaa siemeniä, miten minä saan nämä pois? Maito loppui, saisinko lisää? Satsuma kirvelee suuta, mitä muuta voisin syödä? Miten minä saan tämän jugurtin auki? Ja sitten kaikki sama vähän vähemmän sofistikoituneemmalla kielenkäytöllä tähän päälle mölistynä: "Maima! Maima! (=maitoa)" "Kuukuu, kuukuu (=kurkku tai joku muu vihreä näköetäisyydellä)" "O-ou (=lusikka tippui)", "auta (=auta)". Ja sitten yhtäkkiä yksi ilmoittaa "kiitos, saanko nousta" ja kun se yksi on mennyt, alkaa toinen repiä ruokalappua ja kampeamaan itseään ylös syöttötuolista. Vaikka mikä olisi kesken. Ja sitten vähän siivoillaan maitoja jääkaappiin happanemasta, lakaistaan ruoanrippeitä lattialta ja pöydältä ennenkuin ne laahautuvat ympäri taloa. SEN jälkeen voi huokaista ja istahtaa juomaan jäähtynyttä kahvia ja optimaalisen rapeuden menettänyttä paahdettua leipää. Mutta yksi siemaus ja haukkaisu riittää, sillä johan jompikumpi tulee raportoimaan elimistön luonnollisesta toiminnasta tai ainakin pyytämään valoja leikkihuoneeseen. Sitten voinkin kaataa mukiin jäähtyneet loput kahvit viemäriin ja ripeästi laittamaan vaatetta niskaan, sillä Niilo on vietävä leikkikoululle. Onhan se hyvä jos toinen on saatu puettua samalla kun toisen pukeutuminen on ainakin puolessa välissä kauko-ohjauksella, mutta aina riittää pikku mausteita joilla noita viimeisiä kiireisimpiä minuutteja voi vielä sävyttää. Toinen tulee julistamaan prognostisesti "Kakka!" tai toinen käy pissamassa pöntön äärellä lahkeilleen. Tai sillä välin kun itse kipaisen yläkerrasta hakemassa vielä välttämättömimmät mukaani, niin molemmat ovat keksineet wc-pöntön pyörteiden kiehtovuuden -yleensä sen jälkeen kun se seisaaltaan pissaava on käynyt asioilla ihan itse ja osunut suurimman osan pönttöön. Loput siihen posliinin reunalle, johon molemmat koko vartalollaan nojaavat.

Kuitenkin joka päivään tulee täysin uniikki leima. Kolme (tai kohta neljä)-vuotiaan jutut ovat aivan omaa luokkaansa tajunnanvirtatekstien joukossa. Miten vakavaksi vetääkään äidin elämän iltarutiinit, kun iltapalalla istuu tonttulakkinen nappisilmä joka käy lähes yksinpuhelun vain pienellä kannustuksella tuettuna. Taustatietona tälle allakuvatulle illalle oli isän ilta suurlähetystöllä suomalaisten tutkijoiden saunatilaisuudessa aivan marraskuun lopussa. Mammalta oli tullut postissa joulunodotuspaketti ja joulu aiheineen oli ajatuksissa, kuten myös Suomi. Kirjoitin keskustelun tuoreeltaan muistiin, jotta muistaisin sen todellakin sana sanalta, sillä muutenhan juoni olisi saattanut katketa...

N:"Syökö isäkin siellä saunalla makaronilaatikkoa?"

Ä:"En usko, varmaan on ihan amerikkalaista ruokaa"

N:"Miksi? Mutta nehän on suomalaisia setiä?"

Ä:"Mutta varmasti ovat ostaneet ruoat amerikkalaisesta kaupasta"

N:"Minä olen kyllä toista mieltä."

(kolmen sekunnin tauko)

N:"Kutsutaan ne sedät leikkimään meille, minun kanssani. Ne voivat jäädä yökylään."

(kolmen sekunnin tauko)

N:"Mutta ehkä isä juo siellä glögiä. Koska se on joulujuoma. Meidän pitäisi juoda glögiä. Tosiasiassakin."

Ä:"Niin pitäisikin, olet ihan oikeassa."

N:"Mutta miksi pöpöt on syntyneet? Minä en tykkää niistä pöpöistä, ilkeistä pöpöistä. Minun mielestä ne voisi asua toisella planeetalla. Jupiterissa. Pöpöt on ihan tyhmiä. Paitsi kiltit pöpöt. Mutta entäs jos joku lääke jahtaisi niitä? Ja ne solut?"

Onneksi siis joku meidänkin perheessä joskus pistää vaikka rillit ihan väärin päin päähänsä, niin että äitiä naurattaa. Toinen on verbaalikoomikko ja toinen vaan koomikko.