Joulu on taas

Joulunviettoon kotiimme laskeutui melkoinen joukkio vieraita, lämpimästi tervetulleina. Kaikista kuumimman vastaanoton sai komea "medium-size" kalkkuna joka pääsi lämmittelemään useammaksi tunniksi uuniin. Puolittain vahingossa pöytäämme päätynyt karpalo-piparjuurikastike kruunasi tämän tipusen hienosti.
Sovellettu joulupöytä teki tehtävänsä, etenkin kun pohjalle oli ladottu puolen päivän aikaan perinteinen joulupuuro joulurauhanjulistuksella valeltuna.
Illallisen jälkeen joku kävi soittelemassa ovikelloa, ja kas! Sieltä löytyi kumma nelijalkainen lahjapaperiin verhoiltuna. Tämä nelijalkainen ei päästä karvoja talouteen, mutta on kyllä johtanut lisääntyneeseen värikkyyteen huonekalujen pinnoilla ja eritoten Liljan mahasuolikanavan pinnalla. Ja hiukan myös paperillakin.
Muutenkin pukki oli taas perinteisen ylenpalttinen, mutta suuresta määrästä huolimatta laatu ei kärsinyt lainkaan. Mm. suomenkieliset kirjat ja CD-levyt sekä villasukat olivat huomattavan tervetulleita tähän kaukosuomalaiseen kotiin, vaikka vähemmän sivistävät supersankarin viitatkin ovat olleet kovassa käytössä.
Kyllä supersankarina ja pakettien avaamisessa olikin oma urakkansa, mutta onneksi velvollisuudet loppuivat siihen ja Liljakin saattoi levähtää hetken.

Hollywoodin tyyliin

Kuvannälkäisille laitan tässä pikimmiten pientä blogintynkää. Ensinnäkin on pakko todeta tuosta ylemmän kuvan Joulutähdestä, että vaikka onkin aika vauhdikas tyttö, niin on se kuitenkin löytänyt perinaisellisen pukeutumisgeeninsä sieltä muitten geenien joukosta. Niilosta poiketen Liljalla on jo nyt tiukkoja mielipiteitä minkä takin hän haluaa päälleen pukea, ja aika vänkääminen on saada tytölle pakkasella päälle toppatakki kun se vihreä kesätakki on se ihana mikä kelpaisi. Koska se osaa avata vetoketjun niin se kanssa avaa sen, joskus yrittää sen saada takaisin kiinnikkin ja ärähtelee itselleen tai sille vetoketjulle kun ei homma suju. Koska se kerran osaa vetää hihat ylös, niin se tekee senkin. Ja joka nainenhan tietää että saappaat on ihanat, vaan vielä täytyy ehkä miettiä että millaiset saappaat sitten. Asun viimeistelee tyylikkäät aurinkolasit, silmälasit saavat silloin lentää lepikköön.

Alemman kuvan asukokonaisuus on a'la mahatautisen pienen pojan toipumisfaasi äidin lämpimän aamutakin sisällä.
Toipilas oli sen verran toipilas, ettei edes hinkunut itse ulos vaikka lunta satoi ennätyksellisen paljon tämän alueen rekistereissä vaan katselivat suosiolla ikkunasta kun isä riehui lapion kanssa. Kisa oli epäreilu, yksi mies ja lapio vs. 60 cm uutta lunta vuorokauden aikana.
Viikonloppu meni kuivamuonavaraston tutkimusmatkaksi, kun koko kaupunki oli motissa parin päivän ajan. Onneksi seuraavana päivänä Niilokin oli jo riittävän voimissaan että saattoi ryhtyä isän avuksi lapiointipuuhiin.
Lilja ei tuntunut arvostavan lumihangessa kahlaamista, onneksi edes jalkakäytäviä oli saatu avattua tässä kohtaa. Mistään muualta niitä jalkakäytäviä ei olla vielä näin kolmenkaan päivän jälkeen saatu raivattua, vaikkakin paikoitellen teiden varsilla saattaa törmätä kymmenen miehen joukkioihin lapioiden kanssa, pyrkimyksenään raivata jalkakäytävät aura-autojen pakkaamien metristen kinosten alta. Tämä on kyllä kehitysmaa mitä tulee lumimyräkästä selviämiseen, eikä se tietenkään täällä olekaan niin tavallinen uhka... siitä huolimatta täytyy ihastella, että miten taas osasivat tämän sään toimittaa Hollywood tyyliin, paljon valkoista pehmeää lunta, jonka jälkeen maisemassa kuorrutetut piparkakkutalot kylpevät auringon paisteessa ja hankien hohteessa, asteita mukavat leppoisat -2 C. Lumilinnassani tunnelmoin hetken, kunnes poika tuli väittämään että se on oikeastaan hänen. Eihän aikuiset leiki lumilinnassa???

Mitä sylki suuhun tuo

Onhan sitä tullut valitettua, kuinka rutiinit tuntuvat välillä niin tylsiltä. Ja valitettua lasten epäloogisuutta. Montaa muutakin asiaa. Miten yleensä päivä juostaan läpi, kuin yrittäisit saada useamman eri jonglöörin pallot pysymään ilmassa samaan aikaan, eri puolilla estradia. Ja aina jossain ne pallot putoavat ja leviävät pitkin poikin.

Aamun kulkuun tiivistyy päivän pienoismalli. Saan nipin napin kannettua sapuskaa nälkäisten naperoitten naaman eteen sitä tahtia kun lautanen tyhjenee edellisistä, ja vaikka olen ottanut erikseen tavoitteeksi saada hetkeksi sellaisen painottoman tilan, jossa kaikki nauttivat omaa aamiaistaan -myös minä- niin se nyt ei vaan näytä onnistuvan minuuttia pitempään. Tai mitäpä asiaa kaunistelemaan. Puolta minuuttia... --Lusikka tippui! Hedelmässä on liikaa siemeniä, miten minä saan nämä pois? Maito loppui, saisinko lisää? Satsuma kirvelee suuta, mitä muuta voisin syödä? Miten minä saan tämän jugurtin auki? Ja sitten kaikki sama vähän vähemmän sofistikoituneemmalla kielenkäytöllä tähän päälle mölistynä: "Maima! Maima! (=maitoa)" "Kuukuu, kuukuu (=kurkku tai joku muu vihreä näköetäisyydellä)" "O-ou (=lusikka tippui)", "auta (=auta)". Ja sitten yhtäkkiä yksi ilmoittaa "kiitos, saanko nousta" ja kun se yksi on mennyt, alkaa toinen repiä ruokalappua ja kampeamaan itseään ylös syöttötuolista. Vaikka mikä olisi kesken. Ja sitten vähän siivoillaan maitoja jääkaappiin happanemasta, lakaistaan ruoanrippeitä lattialta ja pöydältä ennenkuin ne laahautuvat ympäri taloa. SEN jälkeen voi huokaista ja istahtaa juomaan jäähtynyttä kahvia ja optimaalisen rapeuden menettänyttä paahdettua leipää. Mutta yksi siemaus ja haukkaisu riittää, sillä johan jompikumpi tulee raportoimaan elimistön luonnollisesta toiminnasta tai ainakin pyytämään valoja leikkihuoneeseen. Sitten voinkin kaataa mukiin jäähtyneet loput kahvit viemäriin ja ripeästi laittamaan vaatetta niskaan, sillä Niilo on vietävä leikkikoululle. Onhan se hyvä jos toinen on saatu puettua samalla kun toisen pukeutuminen on ainakin puolessa välissä kauko-ohjauksella, mutta aina riittää pikku mausteita joilla noita viimeisiä kiireisimpiä minuutteja voi vielä sävyttää. Toinen tulee julistamaan prognostisesti "Kakka!" tai toinen käy pissamassa pöntön äärellä lahkeilleen. Tai sillä välin kun itse kipaisen yläkerrasta hakemassa vielä välttämättömimmät mukaani, niin molemmat ovat keksineet wc-pöntön pyörteiden kiehtovuuden -yleensä sen jälkeen kun se seisaaltaan pissaava on käynyt asioilla ihan itse ja osunut suurimman osan pönttöön. Loput siihen posliinin reunalle, johon molemmat koko vartalollaan nojaavat.

Kuitenkin joka päivään tulee täysin uniikki leima. Kolme (tai kohta neljä)-vuotiaan jutut ovat aivan omaa luokkaansa tajunnanvirtatekstien joukossa. Miten vakavaksi vetääkään äidin elämän iltarutiinit, kun iltapalalla istuu tonttulakkinen nappisilmä joka käy lähes yksinpuhelun vain pienellä kannustuksella tuettuna. Taustatietona tälle allakuvatulle illalle oli isän ilta suurlähetystöllä suomalaisten tutkijoiden saunatilaisuudessa aivan marraskuun lopussa. Mammalta oli tullut postissa joulunodotuspaketti ja joulu aiheineen oli ajatuksissa, kuten myös Suomi. Kirjoitin keskustelun tuoreeltaan muistiin, jotta muistaisin sen todellakin sana sanalta, sillä muutenhan juoni olisi saattanut katketa...

N:"Syökö isäkin siellä saunalla makaronilaatikkoa?"

Ä:"En usko, varmaan on ihan amerikkalaista ruokaa"

N:"Miksi? Mutta nehän on suomalaisia setiä?"

Ä:"Mutta varmasti ovat ostaneet ruoat amerikkalaisesta kaupasta"

N:"Minä olen kyllä toista mieltä."

(kolmen sekunnin tauko)

N:"Kutsutaan ne sedät leikkimään meille, minun kanssani. Ne voivat jäädä yökylään."

(kolmen sekunnin tauko)

N:"Mutta ehkä isä juo siellä glögiä. Koska se on joulujuoma. Meidän pitäisi juoda glögiä. Tosiasiassakin."

Ä:"Niin pitäisikin, olet ihan oikeassa."

N:"Mutta miksi pöpöt on syntyneet? Minä en tykkää niistä pöpöistä, ilkeistä pöpöistä. Minun mielestä ne voisi asua toisella planeetalla. Jupiterissa. Pöpöt on ihan tyhmiä. Paitsi kiltit pöpöt. Mutta entäs jos joku lääke jahtaisi niitä? Ja ne solut?"

Onneksi siis joku meidänkin perheessä joskus pistää vaikka rillit ihan väärin päin päähänsä, niin että äitiä naurattaa. Toinen on verbaalikoomikko ja toinen vaan koomikko.